Lääkärin takki olisi riisuttava

YK:n yleiskokouksen istuntosali lääkäri-Suomen päänäyttämö. Kuva: Wikipedia

YK:n yleiskokouksen istuntosali lääkäri-Suomen päänäyttämö. Kuva: Wikipedia

Vielä jokunen vuosikymmen taaksepäin suomalaisten mieliin oli piirtynyt selkeä kuva kansakuntamme harjoittamasta ulkopolitiikasta. Tarkkailessa 2010-luvun suomalaisia ulkopoliittisia kannanottoja ei välty siltä ajatukselta, että muinoin mieleen piirtyneet kuvat ovatkin kohtalaisen sitkeää sorttia. Hyvien idänsuhteiden liturginen toistaminen on sentään enää haikea muisto, mutta mielikuvat puolueettomasta Suomesta elävät ainakin jossain muodossa yhä edelleen.

Kaikkivaltias Urho Kekkonen totesi vuonna 1961 YK-puheessaan, että Suomi oli valinnut lääkärin eikä tuomarin roolin. Tämä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa korostanut legendaarinen sutkautus sai näin syntynsä ja jäi elämään. Vielä reilut viisikymmentä vuotta heiton jälkeen jo aikoja sitten puolueettomuuspolitiikkansa kuopannessa Suomessa lääkärin rooli nostaa yhä päätään päättäjiemme kannanotoissa. Vastikään käydyssä valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa koskevassa lähetekeskustelussa keskusta toi esille, että ”Suomelle sopii paremmin lääkärin kuin tuomarin rooli: keskusta painottaa rauhanvälitystä, ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltiokehitystä maailman turvallisuusongelmien ratkaisemisessa”. Myös kristillisdemokraattien piiristä on peräänkuulutettu lääkäri-Suomea – luonnollisesti heijastaen Suomen ulkopolitiikkaa Lähi-idän tilanteeseen.

The Ulkopolitist on jo aiemmin käsitellyt kylmän sodan analogioiden käyttämisen ongelmallisuutta nykypäivänä. Ajatus Suomesta kansainvälisen politiikan lääkärinä kuuluu samaan laariin. Jotta sen käytön ongelmallisuus pystyttäisiin osoittamaan, tulee tarkastella sitä historiallista konteksia, jossa sitä on käytetty.

Lääkäri-Suomi sai voimansa reaalipolitiikan kaurapuurosta

Suomi liittyi Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi vuonna 1955. Jäsenyyden mahdollisti pitkälti Geneven hengen liennytyksen tuulet. Myös Suomen johtajien epäluuloiset asenteet YK:ta kohtaan olivat pikkuhiljaa hälventyneet, ja varovainen Paasikivikin näki YK:n foorumina, jossa pieni maa saattoi saada äänensä kuuluville. Jäsenyys olisi Paasikiven mukaan myös osoitus Suomen aseman normalisoitumisesta. Aiemmin Paasikivi oli epäillyt, että YK olisi vain paikka, jossa Suomi joutuisi ottamaan kantaa suurvaltojen eturistiriitoihin.

Kekkosen astuttua Suomen ulkopolitiikan ruoriin, Suomen kansainvälinen toiminta ja puolueettomuuspolitiikka alkoivat aktivoitua. Hieman legendaarisen lääkäripuheensa jälkeen Kekkonen julisti Kouvolassa, että ”Suomi on omalta osaltaan valmis aktiivisesti myötävaikuttamaan kaikkiin ratkaisuihin, jotka edistävät jännityksen lieventämistä ja sodanuhan vähentämistä”. Yhdistäen näiden kahden puheen sanoman jännityksen lieventäminen ja sodanuhan vähentäminen saivat Suomen ulkopolitiikassa jopa ohjelmallisen luonteen. Samantyyppinen ohjelma ei välttämättä olisi mahdoton nykyiselle Suomen ulkopolitiikalle, ja tätä keskustakin ryhmäpuheenvuorossaan mitä ilmeisimmin halusi painottaa.

Miten lääkäri sitten käytännössä toimi? Ottaen huomioon YK:n varsin vähäisen vaikutusvallan ja realiteetin, että Suomi oli silloinkin varsin pieni ja mitätön valtio, eräs merkittävistä näyttämöistä Suomen toiminnalle oli YK:n yleiskokous. Suomen entinen YK:n pysyvä edustaja  Max Jakobson on todennut kirjassaan 38. kerros, että ”yleiskokouksen äänestyksillä ei yleensä ole aineellista vaikutusta; ne eivät muuta valtioiden todellista käyttäytymistä; ne heijastavat todellisuutta – eivät sitä muovaa”. Näin ollen YK:n jäsenenä Suomikin oli sitoutunut antamaan merkkejä ja täten osoittamaan asemansa kylmän sodan maailmassa. Tässä piili Paasikiven pelkäämä vaara. Suomi joutuisi ottamaan kantaa suurvaltojen eturistiriitoihin. Päivänselvää oli, että Suomi ei olisi voinut asettua herkkähipiäistä Neuvostoliittoa vastaan mahdollisissa kannanotoissa ja äänestyksissä – olivathan hyvät idänsuhteet ja myöntyväisyyspolitiikka Suomen ulkopolitiikan perusvire.

Mahdollisuuksia kannanilmaisuihin tuli. Ensimmäinen niistä, Suomen YK-politiikan tulikaste, tuli jo 1956, ja se koski Unkarin kansannousua, jonka Neuvostoliitto verisesti murskasi. YK antoi kansannoususta 11 päätöslauselmaa, ja Suomi pidättäytyi kaikista, jossa arvosteltiin Neuvostoliiton toimintaa. Seuraava merkittävä episodi oli Tsekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Virallinen Suomi pidättäytyi Neuvostoliiton arvostelemisesta miehityksen tapahduttua. Myöhemmin syksyllä Ahti Karjalainen piti tosin YK:ssa puheen, jossa hän antoi hellää piikkiä suurvalloille. Helsingissä toimiva Neuvostoliiton lähetystöneuvos Stepanov ei tästä pitänyt ja hän arvosteli ulkoministeri Karjalaisen toimintaa.

Neuvostolitto miehitti Afganistanin vuosien 1979-1980 taitteessa. Suomen ulkoministeriöstä ei Neuvostoliiton toimia tuomitsevia kommentteja kuulunut. Tammikuun puolivälissä YK:n yleiskokous käsitteli Neuvostoliiton hyökkäyksen tuomitsevaa päätöslauselmaa, joka lopulta hyväksyttiin 104:n maan äänestäessä sen puolesta. Suomi pidättäytyi Kyproksen ohella ainoana eurooppalaisena maana Neuvostoliiton toimien tuomitsemisesta. Pidättäytyminen oli ylipäätään Suomen YK-käytöksen perusvire. Jäsenyytemme alkuaikoina Suomen pidättäytymisprosentti oli jäsenvaltioista jopa suurin.

Vuonna 1983 sattui lääkärin johdonmukaisen toiminnan kannalta harmillinen tapaus. Yhdysvallat nimittäin otti sotilaallisesti haltuunsa piskuisen Grenadan saarivaltion, joka oli vuosikymmenen lopulla tapahtuneen sotilaskaappauksen myötä aloittanut yhteistyön Kuuban kanssa. Yhdysvaltojen toimet tuomittiin YK:ssa 108:n maan toimesta Suomi mukaan lukien. Lääkäri vaihtoi valkoisen takkinsa tuomarin asuun asettumalla toista suurvaltaa vastaan. Pidättäytyessä Suomi olisi astunut Belgian, Kanadan, Iso-Britannian ja Länsi-Saksan kaltaisten maiden joukkoon, mikä olisi saatettu tulkita väärään joukkoon kuulumiseksi.

Tämä pieni Suomen kansainvälispoliittisen ja YK-käyttäytymisen tarkastelu osoittaa, että lääkärin toiminnan taustalla ei ollutkaan aina järin jaloja ideaaleja, ja se ei ollut edes johdonmukaista. Suomen oli hyvä olla tuomitsijan ”protestipolitiikasta” pidättyvä lääkäri, sillä täten Suomen kansainvälinen toiminta ei ärsyttänyt Neuvostoliittoa eikä häirinnyt kaikki kaikessa olleita hyviä idänsuhteita. Näin ollen Suomi toiminnallaan erottautui muista puolueettomiksi kutsutuista maista – esimerkiksi Ruotsista. Maamme geopoliittisella asemalla oli eittämättä merkitys kansainvälispoliittiseen toimintaamme. Max Jakobson toteaakin teoksessaan Tilinpäätös, että puolueeton Ruotsi kykeni syöttämään kansalaisilleen moralisoivan ulkopolitiikan kaviaaria, kun suomalaiset joutuivat tyytymään reaalipolitiikan kaurapuuroon. Selvää oli, että kaurapuuroon tyytyminen ei lämmittänyt kansaa muun muassa Tsekkoslovakian miehityksen aikana.

Suomen kylmän sodan aikaisen kansainvälispoliittisen ja YK-toiminnan pelkistäminen pelkäksi reaalipolitiikaksi ei ole täysin reilua eikä Suomen YK-toiminta ylipäätään rajoitu kannanottoihin eri kriiseihin. Suomi toimi myös ”lääkärinä” melko merkittävissä asioissa. Esimerkiksi ensimmäisellä turvallisuusneuvostokaudellaan vuosina 1969-1970 Suomen rakentava toiminta ohjasi Afrikan maiden Etelä-Afrikan Namibian miehitykseen kohdistavaa protestipolitiikkaa uusille urille. Afrikkalaisten esitykset olivat olleet sellaisia, joita Iso-Britannia, tärkeä kauppakumppanimme, ei voinut hyväksyä, mikä taas aiheutti Britannian arvovallalle kolauksia ja eikä edistänyt tilanteen ratkaisua. Suomi ohjasikin afrikkalaisia kannanottoja sellaiseen suuntaan, mikä mahdollisti päätöslauselmien yksimielisen hyväksymisen.

Vanhat kielikuvat joutaisivat romukoppaan

Nykyiset, Suomen lääkärin roolia haikailevat idealistiset lausunnot ovat siis jokseenkin historiattomia ja kielikuvan reaalipoliittiset juuret unohtavia. Ajaakseen ulkopolitiikkansa idealistista puolta Suomen pitää tuomita sen arvoja vastaan olevat toimenpiteet – oli niiden tekijänä kuka tahansa. Ei kai kukaan vakavasti usko, että Suomen pitäisi kansainvälisessä politiikassa asettua siihen leiriin, jossa valtion sisäisiä toimia pidetään puhtaasti sen omana asiana? Suomalaisessa keskustelussa olisi viimein aika päästä eroon kaavoihin kangistuneista ja historiaan ohjaavista tavoista hahmottaa maamme ulkopolitiikkaa ja siirtyä aivan uusiin metaforiin.

4 responses to “Lääkärin takki olisi riisuttava

  1. Lääkärin takki varmaan joutaa naulaan. Mutta eikö niitä uusiakin metaforia ole ollut tarjolla. Lipposen aikana puhuttiin EU:n pikkujättiläisestä, luultavasti kyllä tietämättä, että se tarkoitti tietokirjaa. Ulkopolitiikka tarjosi myös kalaa vedessä, mikä oli tietysti kaksimielinen juttu, koska se voi tarkoittaa unionia vetenä mutta tunnetuksi se kyllä tuli Che Guevaran sissifocona. Sehän olisi oiva, kun saman metaforan alle sopisivat sekä euroväki että perussuomalaiset.

  2. Päivitysilmoitus: Puolueettomuutta puolustamassa | The Ulkopolitist·

  3. Päivitysilmoitus: Suomi ja kansainväliset instituutiot | The Ulkopolitist·

  4. Päivitysilmoitus: Sateenkaari, Snellman ja suomettuminen | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s