Ehrensvärd, Nato-salaliitto ja poterojen kaivaminen

CA_Ehrensvärd_by_Sergel

Ehrensvärdiläinen jyrkkyys taiteilija Johan Tobias Sergelin kuvaamana.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset rynnivät voimalla eduskuntaan tukenaan 560 075 kansalaisen äänet. Kuten hyvin on tiedossa, perussuomalaisten kampanja sai voimansa EU-kritiikistä, ja ulko- ja turvallisuuspolitiikka jäi, itse asiassa koko vaaleissa, hyvin marginaaliseen asemaan. Jättäytymällä hallituksen ulkopuolelle perussuomalaiset asettautuivat myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen marginaaliin huolimatta siitä, että he valtasivat ulkoasiain– ja puolustusvaliokuntien puheenjohtajien paikat Timo Soinin ja Jussi Niinistön johdolla. Soinin UAV:n puheenjohtajuus antaisi aihetta aktiiviseen turvallisuuspoliittiseen debattiin osallistumiselle, mutta Soini on ollut hiljaa. Hänen ”plokissaan” onkin ollut vuoden aikana vain muutama aihealuetta kommentoiva teksti, mikä on surkea suoritus ottaen huomioon, että vuosi sitten hän oli pyrkimässä tasavallan presidentiksi. Niinistön voidaankin katsoneen ottaa perussuomalaisten turvallisuuspoliittisen johtoroolin, ja dosentti kommentoikin teemaa ahkerasti blogissaan.

Perussuomalaiset ovat todennäköisemmin kuitenkin tulleet Suomen poliittiselle kentälle jäädäkseen. Tämän vuoksi lienee tarpeellista katsoa, miten perussuomalaiset haluaisivat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa harjoitettavan. Kannanottoihin on viime aikoina ollut mahdollisuus, sillä turvallisuuspoliittiset teemat, kuten tuore selonteko ja pohjoismainen puolustusyhteistyö, ovat olleet vahvemmin esillä.

Ehrensvärdiläinen realismi

Jussi Niinistö kiteytti turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon lähetekeskustelussa perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi katsantokannaksi ”ehrensvärdiläisen realismin”. Tiivistettynä tämä tarkoittaa luottamista ainoastaan omaan puolustukseen. Sotilaallinen liittoutuminen ei tuo perussuomalaisten mukaan Suomelle turvaa; Naton turvatakuisiin ei ole luottaminen, EU tarjoaa vain sympatiaa ja Ruotsi nyt vain on Ruotsi  – senhän talvisotakin opetti.

Ehrensvärdiläiseen realismiin voidaan luontevasti liittää myös yleinen asevelvollisuus. Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmassa mainitaan, että ”Suomen puolustuksen ja maanpuolustustahdon ydin on kautta vuosikymmenten ollut yleinen asevelvollisuus, joka on terveellä tavalla yhdistänyt eri yhteiskuntaluokkia ja pitänyt jatkuvasti yllä yhteistä tavoitetta – isänmaan puolustamista kaikissa tilanteissa”. Tuki yleiselle asevelvollisuudelle jatkuu edelleen, ja Jussi Niinistö antoikin yleiselle asevelvollisuudelle oodin helmikuisessa puolustusvoimauudistusta käsitelleessä keskustelussa.

Ehrensvärdiläinen realismi ei äkkiseltään vaikuta kovinkaan poikkeavalta saati radikaalilta katsantokannalta. Sehän sisältää Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan perusfundamentit, ja sillä on myös kansan tuki. Kiitosta perussuomalaisille voi antaa myös siitä, että heitä huolettaa maamme puolustuksen tila. On myös fiksua arvioida, mitä konkreettista hyötyä sotilaallisesta liittoutumisesta olisi. Tätä perussuomalaiset peräänkuuluttivat ryhmäpuheenvuorossaan. Suurin ongelma perussuomalaisten turvallisuuspoliittisessa ajattelussa onkin, mistä ajattelu kumpuaa, miten se perustellaan ja miten heidän ajattelussaan koko Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimijuus kytkeytyy vain ehrensvärdiläiseen realismiin.

Salaliittojen Impivaara

Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelma pitää ”tosiasiana”, että maamme nykyjohto haikailee Natoon. Tähän kavalaan salaliittoon on liitetty myös Suomen ”tiedotuksellinen eliitti”, jonka airueksi selontekokeskustelussa nimettiin Helsingin Sanomat. Salaliiton kulku on kavala. Ensin ajetaan alas itsenäinen puolustus, mikä johtaa väistämättä Nato-jäsenyyteen, joka taas lopettaa yleisen asevelvollisuuden ja rapauttaa täten maanpuolustushengen. Ruotsi on kuulemma tällä tiellä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa seuraavissa Nato-salaliittojen näkeminen ja sen ennustettu kulku saattaa herättää huvittuneisuutta. Sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko että hallitusohjelma eivät anna minkäänlaista osviittaa siitä, että Nato-jäsenyyttä haikailtaisiin. Kuuluisa Nato-optio pysyy edelleen samana, ja Nato-painotus uusimmassa selonteossa on itse asiassa jopa vähentynyt. Viimeaikaiset hallitusosapuolten kommervenkit eivät myöskään puhu salaliittojen puolesta. Mielenkiintoista olisi myös tietää, mitä Washingtonissa ja Brysselissä kyseisestä teoriasta ajatellaan. On tiedossa, että Nato toivoo jäsenmailtaan kahden prosentin panostusta bruttokansantuotteesta puolustusmenoihin. Täten on kiintoisaa, miten nyt jo toiveesta vajaan puolustusbudjetin leikkaaminen johtaisi Suomen jäsenyyteen. Yhdysvallat tuskin kaipaa liiton jäseneksi jälleen yhtä turvallisuutta enemmän kuluttavaa vapaamatkustajaa kuin sitä tuottavaa toimijaa.

Mediasalaliiton näkeminen on myös jokseenkin hassua. Voitaisiinko kenties Nato-aiheiset tekstit nähdä normaalina julkisena keskusteluna? Sitä paitsi Helsingin Sanomissa, niinistöläisittäin Pravdassa, julkaistut artikkelit, esimerkiksi tutkijoiden vieraskynät tai Kari Huhdan ja Olli Kivisen tekstit, ovat pääasiassa sen verran analyyttisia ja tarkkanäköisiä, että perussuomalaisten piirissä voidaan moisista vielä haaveilla. On julkisen keskustelun kannalta sangen huolestuttavaa, mikäli Nato-jäsenyyden puolesta argumentoivat kirjoittajat saavat perussuomalaisten toimesta välittömästi salaliittoleiman.

Nato-salaliittojen ohella perussuomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun ominaispiirre on kaiken nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toiminnan kategorinen vastustaminen. Tämä konkretisoituu erityisesti Jussi Niinistön blogiteksteissä. Niinistön mukaan turvallisuusneuvostokampanja oli ulkopoliittisen eliitin naivistinen projekti, Islantiin ei pidä mennä, Atalanta-operaatio on turhaa tuhlausta ja Libanonissa ei tule ottaa johtovastuuta. Satikutia saavat myös puolustusvoimauudistus, Ottawan sopimuksen allekirjoittaminen ja Afganistanin operaatio. Kannatusta sai ainoastaan rajoitettu pohjoismainen yhteistyö.

Yleisiä vastustamisperiaatteita olivat kustannussyyt ja ”kansan tahto”. Niinistölle muualle ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuin omaan puolustukseen laitetut rahat ovat hukkaan heitettyä. Niinistön teksteissä kansallinen etu on aina instrumentaalista, ja täten kriisinhallinnassakin on kyse ainoastaan nollasummapelistä. Normatiivisesta tai kommunikatiivisesta toiminnasta globaalistuvassa maailmassa ei mitä ilmeisimmin ole hyötyä – saati kansainvälisestä yhteistyöstä. Ulkopolitiikan on oltava realistista, maanpuolustuksen inhorealistista. Voi tietenkin olla, että perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu ei pelkästään tyhjenny Niinistöön. Eri linjoilla olevaa ajattelua on puolueen sisältä tosin vaikeaa löytää. Ainoana merkittävänä poikkeuksena lienee Sampo Terho.

Olisi aika herätä tähän päivään

Oppositiopolitiikan luonteeseen kuuluu hallituksen toimien haastaminen – niin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ottaen huomioon nykytilanteen rakentaville ehdotuksille olisi tilausta. Mutta onko asia todella niin, että perussuomalaisten ihannetilanne olisi Pohjolassa kyyristelevä, kansainvälistä yhteistyötä ja varsinkin Natoa karttava, Ruotsia ylenkatsova ja puhtaasti kansalliseen puolustukseen turvaava Suomi? Tällaiselta perussuomalaisten nykyvisio valitettavasti näyttää. Perussuomalaisten näkemykset eivät tosin ole puhtaasti suomalaiskansallinen ilmiö, vaan vastaavantyyppisiä näkemyksiä esiintyy muidenkin eurooppalaisten populistipuolueiden ajattelussa.

Perussuomalaisten olisi hyvä oivaltaa eräs fakta, joka Suomessa sisäistettiin kymmeniä vuosia sitten; maamme turvallisuutta ei taata kaivamalla poteroja itärajalle. Älyllisesti epärehellinen salaliittojen ja haavekuvien rakentelu voi tuoda kansallistuntoisia äänestäjiä, mutta se ei ole järkevä lähtökohta ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme jalostamiselle. Jarno Limnéll painotti blogikirjoituksessaan oivasti kansainvälisen yhteistyön merkitystä turvallisuuspolitiikassa. Turvallisuutemme vahvistaminen puhtaasti kansallisin toimin ei ole enää tätä aikaa. Tässä on lähtökohta, josta perussuomalaisten ja muiden puolueiden tulee hahmottaa, miten Suomen turvallisuus ja yhteiskuntamme vakaus parhaiten tulevaisuudessa taataan.

10 responses to “Ehrensvärd, Nato-salaliitto ja poterojen kaivaminen

    • Kiitos Rysky kommentista. Näin on, ja Terhonhan tuossa poikkeuksena mainitsinkin. Viime viikolla VNK:n ja UPI:n seminaarissa Terho itse asiassa kommentoi turpoa ja ihmetteli suomalaisten Nato-kammoa.

  1. Kiitos ehkä hieman epäselväksi jääneestä perussuomalaisten turvallisuuspolitiikan avaamisesta. Mielenkiintoista nähdä tuleeko puolueen piiristä kommenttia kirjoitukseen.

    On aina mielenkiintoista kun puhutaan salaliitoista, koska salaliittoteoriat ovat jänniä ja vievät usein huomion muista asioista. Mediasalaliittoon viittaaminen on tosiaan hieman hassua kun mistään salaliitosta ei ole kyse. Median rooli NATO-keskustelussa on kylläkin mielenkiintoinen tutkimusaihe. On varmasti monia mielipiteitä siitä mikä on median vaikutus keskusteluun, onko keskustelu tasapuolista ja miten eri näkemyksille annetaan puheenvuoroja. Jotain tutkimustakin aiheesta löytyy ja jälkikäteen sitä tulee varmasti lisää. Tuskin kenellekään on kuitenkaan jäänyt epäselväksi esimerkiksi Helsingin Sanomien NATO-kanta.
    http://timoharakka.blogspot.fi/2011/02/natouttamisen-koko-kuva.html

    Ei ole myöskään mikään salaliitto, että NATO järjestää ”esittelykierroksia” kansanedustajille. Onkohan nämä esittelyt muuten monille tuttuja ja mikä on niiden merkitys? Joka tapauksessa Wikileaksin julkaisemista sähkeistä voi saada jotain kuvaa miten NATO-mielipiteisiin yritetään vaikuttaa.
    http://wikileaks.org/cable/2008/10/08HELSINKI462.html

    Arvoista olisi mukava kuulla jos jatkossa teette lisää puolueanalyysejä. Millaisena NATOn arvot nähdään on kiinnostava kysymys.
    http://www.zcommunications.org/pro-nato-finns-delusions-of-western-values-by-tapani-lausti

    • Kiitos kommentista ja linkeistä. Täytyy tutustua niihin tarkemmin. Harmi jos jotain jäi epäselväksi. Pari kommenttia:

      Salaliitto tai ei, mielestäni perussuomalaiset ovat luoneet
      mielikuvan eliittivetoisesta projektista, jota on vaikea todistaa ja jonka kehityskulku on yksinkertaisesti hassu. Samalla se konstruoi Natosta jossain väärin epäilyttävän organisaation, johon kansaa vastoin sen tahtoa ajetaan. Onko tämä hyväksi julkiselle keskustelulle? Mielestäni ei. Naton esittelykierroksissa en itse äkkiseltään näe mitään moraalisesti epäilyttävää.

      Helsingin Sanomien agenda voi olla Nato-myönteinen, kuten Ruotsin puolella on Svenska Dagbladetilla. Toki lehden palstoilla olisi hyvä antaa tilaa myös toisenlaiselle argumentoinnille. Se ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että ainakin omasta mielestäni Hesarin turvallisuuspolitiikkaa käsittelevät artikkelit ja vieraskynät ovat yleensä hyvää kamaa.

      Edit:

      Itselläni ei ainakaan tällä hetkellä ole ajatusta jatkaa puolueiden turpo-orientaatioiden käsittelemistä. Ajatus tähän tekstiin lähti eduskunnan lähetekeskustelun aikana kokemastani turhautumisen tunteesta.

  2. Mielestäni olisi tärkeää, sikäli kun maailmanpolitiikan monimutkaisuus ja keskinäisriippuvuus myönnetään edes jossain määrin todellisuutta kuvailevaksi, että turvallisuuspolittista keskustelua pyrittäisiin arvioimaan (ja käymään) Nato vs. littoutumattomuus -dikotomiaa laajemmissakin yhteyksissä. Välillä tuntuu siltä, että Natosta on tulossa pakkomielle sekä vastustajille että kannattajille. Ja itse olen kyllä tehnyt sellaisen johtopäätöksen, että Nato-kortit edellä käydyt keskustelut ovat nimenomaan niitä analyyttisesti köyhimpiä, koska asioista keskustellaan politiikan muotokielen, ei niinkään seurausten tai arvojen tasolla. Käytännön turvallisuuspolitiikan kannalta kysymys on terveestä kompleksisuuden tunnustamisesta: pelipöytään on luultavasti hedelmällisempi astua, kun kädessä on enemmän kuin kaksi pelikorttia. Nyt tuntuu siltä, että viimeiseen käteen ollaan menossa yhdellä kortilla, olkoonkin, että jäljelle jäävään korttiin saattaisi piirtyä myös kompassiruusu.

    Mitä Perussuomalaisten turvallisuuspoliittiseen ”ohjelmaan” tulee, niin se on kiistämättä varsin köykäinen, eikä kanna monenkeskisen maailman painetta. Toisaalta se on kaikessa populistisuudessaan hyvin linjakas ja johdonmukainen. Samalla se kuitenkin ruokkii harhaista kuvaa monenkeskisestä maailmasta mustavalkoisten käytännön ratkaisujen kohteena. Kenties juuri ohjelman (perustan käsitykseni puolueen eduskuntavaaliohjelmalle, en niinkään blogiteksteihin) köykäisyydestä johtuen juuri persut tarjoavat tällä hetkellä, hieman yllättäen ehkä, puoluekentän yhtenäisimmän linjavaihtoehdon. Persujen ”ohjelman” turvallisuusulottuvuus kiinnittyy yksiselitteisesti kansallisvaltiolähtöiseen defensiiviseen realismiin, kun taas ulkopolitiikan puolella se asettuu johonkin kansallisvaltiolähtöisen diplomatian sekä YK:n roolin korostamisen välimaastoon.

    Persujen myönteinen suhtautuminen YK:n – ainakin suhteessa muihin kansainvälisiin järjestöihin ja toimijoihin – olisi ollut muuten hyvä tuoda tasapuolisuuden nimissä jutussa esiin. Kitsas suhtautuminen esimerkiksi Natoon tai Euroopan unioniin ei tee toimijan ulkopolitiikasta vielä kategorisesti sisäänpäin käpertynyttä tai kansainvälistä yhteistyötä vieroksuvaa. Tällaisen asetelman esittäminen ei ole realistinen ja perustuu varsin redusoituun kuvan kansainvälisen yhteistyön vaihtoehdoista ja toiminnan moniulotteisuudesta. Samalla on toki nostettava esiin, että Persujen käsitys esimerkiksi kriisinhallinnan painotuksista ja toiminnan haasteellisuudesta moderneissa likaisissa konflikteissa eivät ehkä ole sitä kaikkein päivitetyintä osastoa…

    Puolueen myötäsukainen suhtautuminen YK:n monenkeskiseen diplomatiaan sekä rauhanturvaamiseen (oli käsitys kuinka romantistinen ja idealisoitu tahansa) antaa viitteitä jonkinasteisesta humanitarismista – jopa inhimillisen turvallisuuden kovasta puolesta (freedom from fear). Humanitarismi on tosin defensiivisen realismin ja kansallisvaltiolähtöisyyden puitteissa muodoltaan hyvin kapea-alaista ja perustuu pluralistiseen, sekä suoranaisesti rasistiseen käsitykseen kansainvälisestä todellisuudesta. Esimerkiksi kehitysavun tuloksellisuutta kritisoivassa kohdassa puoleen vaaliohjelma menee jo tahattoman komiikan puolelle: ”Kansojansa sortavat gebardihatut kiittävät, kun hyväuskoiset kukkahatut Suomesta lähettävät heille rahaa ja näin mahdollistavat diktaattoreille oman kansansa sortamisen.” (s. 39) – vaikka periaatteessa ajatuksen voisi ilmaista hieman jäsentyneemmin myös eräänlaisena uuden humanitarismin kritiikkinä. Kriisiavulle Persut kuitenkin näkevät tarvetta ja oikeutusta. Tälläkin tavoin persujen lähestyminen ulkopolitiikkaan heijastelee perinteistä humanitarismin agendaa.

    Persujen eduskuntaohjelmasta voi nostaa esiin useita muitakin kohtia, kuten seuraavan: ”Puolueettomuus ja liittoutumattomuus ovat palvelleet Suomea Perussuomalaisten mielestä niin hyvin, että tämän linjan muuttamiselle täytyy olla todella painavat perustelut.” (s. 38) Tässä viitattaneen sotilaalliseen, ei niinkään poliittiseen liittoutumattomuuteen. Persut haluavat sälyttää todistamisen taakan niille, jotka haluavat toimivaksi katsovansa linjaan muutoksen. Tämä on kaiketi varsin perusteltua. On selvä, että pitkän linjan mersumiehelle ei myydä Audia ihan kovin heppoisilla myyntipuheilla. Kyse ei ole jääräpäisyydestä (minkä Audikauppias kyllä varmasti ymmärtää tunnustaa), vaan kerta kaikkiaan toimivaksi osoittautuneesta ratkaisusta, jonka vaihtamiselle tulee osoittaa perusteltuja syitä (Mersun kuutiotilavuuden haukkuminen ei tässä kohdin ole analyyttinen puheenvuoro).

    • Loistava kommentti ja kerrassaan hienoa analyysia. Annoit myös erinomaista kritiikkiä, kymmenen pistettä. Persujen linja on todellakin johdonmukainen. Hyvä huomio.

      Olet varmasti oikeassa, että kärjistykseni perussuomalaisten linjasta ei tee ehkä täysin sille oikeutta, ja se on yksinkertaistettu. Itse näen perussuomalaisten YK-myönteisyyden vähän kahtalaisena seikkana. Niinistö tosiaan vastusti, tai ainakin kritisoi, turvallisuusneuvostoprosessia, ja samanlaista kommenttia kuului myös puolueen muilta edustajilta. Itse näin persujen tietynlaisen YK-romantiikan kumpuavan historiasta, en niinkään monenkeskisyyden saati humanitarismin tukemisesta. Heidän ulkopoliittinen linjansa sisältää paljon traditionaalisia elementtejä CW-ajalta. Siinä ajattelussa YK:lla oli positiivinen rooli ja positiivinen oli myös kuva kansan keskuudessa. Jossain määrin näennäiseen YK-myönteisyyteen ohjaa siis tietyntyyppinen intuitio.

      Suomessa turvallisuuspoliittinen debatti jämähtää aivan liian usein mainitsemaasi dikotomiaan. Se on siinä suhteessa ongelmallinen, että se tosiaan poissulkee eri vaihtoehtoja. Tosin, liittoutumattomuus ja Nato-jäsenyys ovat relevantteja asioita tehdessä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ja niitä tuleekin pitää esillä. Kun aiheeni oli, persujen turpo-linjan tarkasteleminen ja heidän ajattelunsa on mitä on, ei Nato-korttia voinut sivuuttaa. Huomioni Nato-keskustelusta on myös erilainen. On totta, että pro-Nato-argumentoinneissa on paljon identiteetipoliittista höttöä. Niitäkin argumentteja tarvitaan, koska kyllä identiteettipoliittisilla ratkaisuilla voi olla vaikutusta mm. geopolitiikkaan. Mutta kyllähän keskusteluissa ja kannanotoissa on paljon konkretiaakin, ja monissa kommenteissa Nato nähdään hyvänä ratkaisuna mutta ei minään autuaaksi tekevänä valintana. En tiedä johtuuko tämä omasta kannastani, mutta pidän monia Natoa vastaan esitettyjä argumentteja huomattavasti puoltavia heppoisimpina.

      Itse vastustan ajatusta, että todistamisen taakka olisi pelkästään niillä, jotka doktriiniamme haluavat uudistaa. Liian usein turpo-keskusteluissa kuitataan, että tilanne on hyvä näin tarkastelematta nykytilaa kriittisesti. Onko linjamme toimiva? Itse näen asian niin, että turvallisuuspolitiikassa joudutaan tulevaisuudessa tekemään erittäin merkittäviä ratkaisuja. Kun näitä tehdään,
      pöydän tulee olla puhdas, ja kaikkia vaihtoehtoja on tarkasteltava samalta viivalta.

      • Kiitoksia edelleen myös vastauksestasi kommenttiini. Olet mielestäni aivan oikeassa siinä, että älyllisen ja rehellisen keskustelun hengessä kaikki mahdolliset doktriinin muodot ja linjat tulisi pystyä jatkuvasti perustelemaan. Esimerkiksi defensiiviseen realismiin vetoavat argumentit (näitä toki kuulee lajemmaltikin kuin vain persuilta) toden totta tulee myös perustella laajemmin kuin vain menneisyyden horisontista tai toimivuudesta käsin. Toimivuushan määräytyy sitä vasten, mitkä tavoitteet ja arvot esimerkiksi turvallisuuspolitiikalle (esimerkiksi käsittääkö kansalaisten vapauden ja elinolosuhteiden kehittämisen turvaaminen jotain laajempaa kuin vain sisäisen turvallisuuden aspektin).

        Se kuitenkin taitaa ihan tosiasiallisesti – eräänlaisena heikkona faktana – pitää paikkansa, että todistamisen taakka nykyisessä poliittisessa kulttuurissamme _on_ doktriiniin muutoksia ehdottavilla. Mitä pienempiä ja inkrementaalisempia muutokset ovat, sitä pienemmäksi todistamisen taakka käy. Tällä tavoi ajateltuna hahmotin tuota analogiaani mersukuskista ja hänen vakuuttamisestaan. Tähän perustuu käänteisesti myös mainitsemasi salaliittoteoretisointi sotilasliittoon ujuttautumisesta, sanotaanko nyt vaikka puolustusmateriaalien hankinnan koordinoimisesta lähtevänä porttiteoriana. Salaliittoteoreetikoilta jää vain huomaamatta, että samalla kyllä tapahtuu vastaavanlaisia inkrementaalisia muutoksia muilla saroilla, jotka saattavat vetää kokonaisuuksia toisiin suuntiin. Salaliittoteoreetikot siis tarjoutuvat näkemään vain kapean sektorin turvallisuuspolitiikan kokonaisuudesta, mikä kenties saattaa ruokkia heidän omaa, varsin pelkistettyä ja konservatiiviselta vaikuttaavaa linjavastaustaan.

        Itselleni on kuitenkin piirtynyt vielä sellainen kuva, että esimerkiksi Nato-jäsenyyden hyötyjä ja haittoja koskeva kirjoittelu on varsinkin valtamedioissa edelleen varsin latteaa (olen hieman eri mieltä esimerkiksi mainitsemiesi HS:n kolumnistien tarkkanäköisyydestä – on valitettavaa, että kultivoituneempi policy-pohdinta ei moniulotteisuudessaan pääse julkiseen tilaan). Siinä mennään aika paljon mutulla ja fiiliksellä. Kahdenlaista kehitystä toivoisi tapahtuvan tässä suhteessa: 1) analyyseissa voisi tuoda asiallisesti esiin sekä hyötyjä että haittoja, mielellään suhteessa vaihtoehtoisiin linjoihin ja niiden hybrideihin; 2) hyödyt ja haitat olisi hyvä esittää ensin politiikan käytännön toimivuuteen liittyvinä argumentteina. Näitä vasten myös toimivuutta ohjaavat arvonäkökulmat olisi nostettavissa käytäntöjen taustalta esiin, kenties erilaisten turvallisuuskäsitysten muodossa. Eli ensin käytännön toimivuus, sitten käsitykset turvallisuudesta ja vasta viimeisenä laajemmat ideologiset kysymykset; 3) sotilaallista liittoutumattomuutta tai liittoutumista koskevan keskustelun kohdalla tulisi pyrkiä tunnustamaan, ettei turvallisuus tyhjenny liittoutumisesta tehtäviin ratkaisuihin (itse näen asian niin, että esimerkiksi Nato-jäsenyys ei olisi lopulta globaalissa mittakaavassa edes kovin mullistava linjamuutos, vaan sillä saattaisi olla lähinnä alueellisia vaikutuksia Suomelle) – tarvitaan luovaa ja monipuolista politiikkaa, joka etenee useilla raiteilla. Myös keskustelun tulisi pyrkiä antamaan viitteitä tällaisesta refleksiivisyydestä; 4) ja lopulta keskustelun muoto: keskustelussa tulisi olla kunnioittava, suopea ja dialoginen sävy – voi olla että jääräpäät kaikissa mahdollisissa leireissä sortuvat änkyräpäissään monelaisiin argumenttivirheisiin ja heinäukkojen lietsomisiin. Karkeiden yleistysten taustalta löytyy kuitenkin monesti maltillisempana luettuna tärkeitä pointteja ja näkemyksiä, jotka tulisi nostaa esiin kärjistysten leimaamiin kuriositeetteihin kiinnittymisen sijasta.

        Miten tämä sitten liittyy persuihin, joka kuitenkin oli ansiokkaan artikkelisi alkuperäinen epistola? Ei keskustelun tasokkuuden osalta varmasti juurikaan. Aloite eri politiikkavaihtoehtojen puntaroinnista lienee varmasti jatkossakin aivan muilla tahoilla. Tämä taas palautuu Persujen habitukseen puolueena; heille on jäänyt osittain omasta tahdosta nimenomaan reaktiivisen oppositiopolitiikan vaihde päälle. Persujen horisontti tosiaan taittuu perinteeseen, ei tulevan ja perinteen horisonttien sulautumiseen, näin Gadamerilaisittain ilmaistuna. Yhtä hedelmätön on mielestäni tarkkamainen vaatimus valtioviisauden rinnastamisesta perinteen horisontin ylittäviin suuriin harppauksiin. Turvallisuuspolitiikan saralla en pidä tällaista suoralta kädeltä valtioviisautena (etenkään, jos analogia kytkeytyy kylmän sodan talousmekanismeihin, jotka ovat aivan eri todellisuus kuin 2000-luvun turvallisuusongelmat).

        Pitäisikö tähän sanoa vielä loppukaneettina, että tämä keskustelu todella herättää ajattelemaan, mitä voitaneen myös pitää signaalina keskustelun laadukkuudesta.

  3. Pakko vielä seivailla tuota edellistä nyt kun luin kommenttini läpi. Tarkoituksenani ei ollut suinkaan esittää, että esim. Persut ajaisivat johdonmukaisesti jonkin sortin humanitaristista politiikkaa, vaan pikemminkin osoittaa, että juuri puoleen vaaliohjelman turvallisuuspoliittisen osuuden köykäisyys antaa mahdollisuuden monenlaisille tulkinnoille. Ehkä paras yhteenveto olisi se, että puolueella ei kerta kaikkiaan ole sanottavaa aiheesta. Tässä mielessä yhdyn kyllä kritiikkiin esimerkiksi Soinin hiljaisuudesta UaV:n johdossa.

  4. Päivitysilmoitus: Soini: Oikeassa pitää olla oikeaan aikaan | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s