Ulkopolitiikka ja elokuvallinen ilmaisu

Kuva: D.Ross / U.S. Navy

Kuva: D.Ross / U.S. Navy

Viime keväänä Ulkopolitist kävi läpi ja kokosi toimitukseen vaikutuksen tehneet sotaelokuvat, muodostaen listan, joka koostui niin klassikoista kuin hieman harvemmin nähdyistä teoksista. Mutta entä varsinainen ulkopolitiikan ja sen harjoittamisen tai luomisen kuvaus? Sota on elokuvalle – aivan kuten jo aiemmin maalaustaiteelle ja valokuvalle – antoisa aihe, perimmiltään visuaalinen ja ihmisen olemassaolon ääritilan kuvauksen mahdollistava konteksti. Ulkopolitiikkassa on elokuvallisen ilmaisun näkökulmasta kyse haastavammasta aiheesta jo pelkän määritelmänsä vuoksi: sota koostuu määritelmällisesti kineettisestä toiminnasta, siinä missä ulkopolitiikkaa voidaan pitää lähinnä prosessina. Sota-aiheiden suosio elokuvatuottajien keskuudessa ei kuitenkaan ole täysin yksipuolistanut ulkopolitiikan kuvaamista elokuvassa. Ulkopolitiikan elokuvallisen ilmentymisen voi jakaa karkeasti ottaen kahteen kategoriaan niin ruudulla kuin kankaalla; yhtäältä sellaisiin teoksiin, joissa ulkopolitiikka on selkeästi ja näkyvästi – vaikkakin paikoin ohimennen – osana koomista tai traagista kerrontaa ja toisaalta sellaisiin teoksiin, joissa ulkopolitiikka ja sen teoriat esiintyvät alaviitteenä, luoden mahdollisuuden tulkintaan kansainvälisten suhteiden silmälasien läpi. Ohessa (epätäydellinen) katsaus enemmän tai vähemmän ulkopolittisesti mielenkiintoisiin elokuviin ja sarjoihin.

Ulkopolitiikka näkyvänä elementtinä

Koska ulkopolitiikan – kuten muunkin politiikan – harjoittaminen on prosessi, on luontaista, että juuri televisiosarja on tunnetuimpien ulkopolitiikkaa tavalla tai toisella käsittelevien teosten yleisin formaatti. Draamatuotannon puolella kyseenalaistamatonta kuninkaanviitaa pitää yllään Aaron Sorkinin Valkoisen talon poliittista koneistoa ansiokkaasti valottava West Wing (1999-2006), jossa Martin Sheenin esittämä presidentti Josiah Bartlet mm. pohtii fiktiivisen Qumarin valtion ministeriin kohdistuvan tappokäskyn antamista (tämän paljastuttua terroristiksi) sekä neuvottelee rauhan Israelin ja palestiinalaisten välillä. Mielenkiintoista on, että sarjassa sekoitetaan sekä oikeita (ja niiden ja niiden toisinaan oikeita, toisinaan fiktiivisiä johtajia) että keksittyjä valtioita; esimerkiksi yllä mainittu fiktiivinen Qumar on useamman Persianlahden maan eri (terästetyistä) ominaisuuksista kasattu komposiittivaltio.

West Winginsä on katsonut – ja epäilemättä myös Machiavellinsä lukenut –  tanskalainen käsikirjoittaja Adam Price, jonka luoma Vallan linnake (Borgen, 2010-13) on niittänyt ansaittua mainetta pohjoismaiden lisäksi myös Iso-Britanniassa.  Fiktiivisen tanskalaisen pääministerin Birgitte Nyborgin taipaleesta kertovassa sarjassa on yllättävän useita pistoja ulkopolitiikkaan (Tanskan pienuuden huomioon ottaen) asialle omistettujen jaksojen muodossa, vaikka sarja keskittyykin pääministerin ja hänen kaartinsa machiavellimäiseen poliittiseen taktikointiin ja hankalaan yksityiselämään. [Spoiler-varoitus] Toisen tuotantokauden loppuun mennessä Nyborg on joutunut selvittämään Tanskan jossain määrin ongelmallista suhdetta Grönlannin itsehallintoon, käynyt Afganistanissa ja punninnut poisvetämistä/ylläpitoa, empinyt (sujuvalla ranskalla) miettiessään Tanskan edustajaa Euroopan komissioon sekä järjestänyt rauhanneuvottelut Kööpenhaminassa kahden, kovasti Pohjois- ja Etelä-Sudania muistuttavan valtion välillä.

Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin ulkopolitiikan dramaattinen käsittely, on sen käsittely satiirin keinoin, niin valkokankaalla kuin ruudussa. Kubrickin Tohtori Outolempi (Dr.Strangelove, 1964) on paitsi elokuvallisten ansioidensa myös sävyvalintansa perusteella kuningassarjassa – satiiri ja farssi ei ollut, suhteellisen pian Kuuban kriisin jälkeen, mitenkään ilmeinen tapa käsitellä ydinsodan teemaa, kuten erinomaisen Sidney Lumetin samasta aiheesta samana vuonna ohjaama, huomattavasti vakavamielisempi Pommin varjossa (Fail-safe) todistaa.

Billy Wilderin ulkopolitiikkaa kylmän sodan kaupankäynnin kantilta puiva, aliarvostettu Yks’, kaks’, kolme (One, Two, Three, 1961) on hervottoman hauska satiiri yritysjohdon ja politbyroon kohtaamisesta. James Cagneyn esittämän, Itä-Saksan markkinoita tavoittelevasta Coca-Colan maajohtajan ja kokisen reseptiä halajavan politbyroon jäsenten kaupanhieronta venyy siinä määrin kosteisiin mittasuhteisiin, että Nikita Hruštšovin muotokuvakin saa kyytiä – vain paljastaakseen Stalinin vastaavan. Wilderin teos ei virkistävyydessään kumartanut mihinkään suuntaan, minkä vuoksi se eli omaa elämäänsä myös Suomen ulkopolitiikassa. Hyvän päälle ymmärrettiin meillä liiankin hyvin, sillä Wilderin teoksen esittäminen kiellettiin maassamme “neuvostovastaisena” aina vuoteen 1986 asti.

Television puolella BBC:n 1980-luvulla tuottamat Kyllä, herra ministeri sekä jatko-osa Kyllä, herra pääministeri ovat tietenkin nykysatiirin ikuisia klassikoita, joissa on myös ulkopolitiikan tiimoilta luotu kuolemattomia lausahduksia; sanan säilästä saavat useasti osansa esimerkiksi silloinen EEC-politikointi sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Luonnollisena jatkajana tälle perinteelle on Briteissä toiminut alati luovan kiroilun maailmanennätyksiä rikkova Politiikan nappula (The Thick of It, 2005-2012) sekä ulkopoliittisesta näkökulmasta eritoten kyseisestä sarjasta johdettu elokuva In the Loop (2009), joka keskittyy kovin Alistair Campbellin oloisen spin doctorin Malcolm Tuckerin yrityksistä pitää omat ministerit (ja paikoin amerikkalaiset) Irakin sotaa valmistelevan mediastrategian tiukassa ruodussa. Sekä sarjan että elokuvan luoja/ohjaaja Armando Iannucci onnistuu tehtävässään sen verran hyvin, että vähäinenkin usko analyyttisen (ulko)politiikan harjoittamiseen karisee (yhteiskuntatieteilijälle katkeransuloisen) naurunkippuran keskellä varsin nopeasti.

Ulkopolitiikka alaviitteenä

Ulkopolitiikka ja sen teoriat voivat myös toimia eräänlaisena alaviitteenä silloin kun ne eivät ole suoraan framilla. Hobbesilaisen luonnontilan bellum omnium sekä niin kansainvälisen valtiojärjestelmän kuin paikallisen lain ja järjestyksen romahdus toimii taustana lukuisissa post-apokalyptissa kertomuksissa aina Mad Maxista, The Walking Deadiin, joista molemmissa “maailmanloppu” saa alkunsa ainakin näennäisesti ulkoisista tekijöistä (Mad Maxin valmistumisvuonna ajankohtainen öljyn loppuminen, zombitauti). Oma lukunsa on pian elokuvanakin julkaistava World War Z, joka sarjakuvamuodossaan käy YK:n erikoisjärjestön jäsenen kirjaamana zombie-epidemian globaaleja ja merkittäviä geopoliittisia vaikutuksia. Ei siis ole ihme, että kansainvälisten suhteiden teoriat ja zombit kirjassaan yhteensovittanut professori Daniel Drezner on tunnustautunut sen suureksi faniksi – vaikkakin kirjan sovittaminen elokuvaksi on hänen mielestään karsinut sen parhaan kansainvälispoliittisen annin.

Ulkopolitiisia alaviitteitä voi kuitenkin löytyä myös maailmanloppua kepeämmästä draamasta. Ulkopolitiikan prestiisilehti Foreign Affairs julkaisi hiljattain televisiosarjoja käsittelevän liitteen, jossa kansainvälisten suhteiden akateemikot ja analyytikot käyvät läpi ulkopoliittisista ja historiallisista näkökulmista suosittuja televisiosarjoja. Esimerkiksi Suomessakin pyörivästä Game of Thronesista voi hyvällä syyllä löytää hobbesilaista realismia, mutta Massachusetts-Amhurstin Charli Carpenter oikoo liittessä käsityksiä sarjasta realpolitikin ihannointina, sillä pinnan alta löytyy muutakin. Samassa numerossa toinen suosikkisarja, Homeland, saa kritiikkiä Richard Falkenrathilta; vaikka sarjassa käsitellään oikeita GWOT-dilemmoja esimerkiksi lennokkien tiimoilta, on sarjan agenteilla toiminnanvapaus, joka ei vastaa oikeiden CIA-agenttien valtuuksia.

Cinéma vérité

Tähän asti olemme hieman rikollisesti keskittyneet vain fiktioon, dokumenttien kustannuksella. Selvää on, että tälle puolelle laajennettuna voi tarkasteluun lisätä lukuisia mielenkiintoisia elokuvia. Näistä kenties suorimmin ulkopolitiikkaan liittyy Errol Morrisin, viime vuoden listassammekin mainittu, erinomainen Sodan oppitunnit (The Fog of War, 2003), joka perustuu Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, Vietnamin sodan keskivaiheeseen asti toimineen Robert Macnamaran haastatteluihin.

Niinkin pienestä genrestä kuin EU-dokumenttielokuvasta löytyy yksi ehdoton helmi The Road to Europe –teoksen (Fogh Bag Facaden, 2003) muodossa. Tanskan yleisradion tuottama dokumentti kuvaa häkellyttävän rehellisesti Tanskan entisen pääministerin Anders Fogh Rasmussenin vetämää EU:n laajentumisneuvotteluiden loppurutistusta vuoden 2002 ja sai aikaan paljon ja jopa leikkauspyyntöjä Tanskan pääministerin kansliasta. Pyynnön motiivina lienee dokumentin paikoin vähemmän mairitteleva kuva Rasmussenista uusia jäsenmaita runsaasti kovistelevana ja armottomana neuvottelijana sekä valtiopäämiesten käytäväkeskusteluiden suora tallentuminen. Kohtaus, jossa Chirac perustelee kantaansa maataloustukien määrästä tuleville uusille jäsenmaille kuin isä pojalla voisi olla kaksitasoista peliteoriaa tutkivan akateemikon määritelmä märästä unesta. Kenties muistettavin kohtaus dokumentissa on kuitenkin kohtaus, jossa Rasmussen pyytää kameraa jäämään neuvotteluhuoneen ulkopuolelle kun Puolan kanssa maataloustuista käytävässä viimeisessä neuvottelussa. Leikkaus seuraavaan kohtaukseen paljastaa täysin kalpeana huoneesta poistuvan Puolan pääministerin – sopu on saavutettu, mutta tuleva satikuti kotona on takuuvarmaa.

Kyseessä on esimerkki siitä, että elokuvallinen ilmaisu voi olla väylä uusien tulokulmien luomiselle tai vanhojen kiteyttämiselle – Chiracin tapauksessa jälkimmäinen on totta – myös ulkopolitiikasta kerrottaessa. Tässä yhteydessä elokuvallisella faktalla ja fiktiolla on yhteiset laatukriteerit; hyvä elokuva/dokumentti/televisiosarja raamittaa kohteensa tai aiheensa hyvin ja kertoo siitä jotakin mielenkiintoista, jota emme välttämättä aiemmin olleet huomanneet, joskus jopa viihdyttävästi.

JK. Ulkopolitiikka ja sen harjoittaminen voi esiintyä menestyksekkäästi elementtinä ja teemana myös sarjakuvassa – Ranskassa paikallisen ulkoministeriön sijainnin mukaan nimetty, ja entisen ulkoministerin Dominique de Villepain’in olemuksesta inspiraationsa napannut, Quai d’Orsay on ollut menestys niin arvioiden kuin myynnin perusteella.

One response to “Ulkopolitiikka ja elokuvallinen ilmaisu

  1. Päivitysilmoitus: Hyvää syntymäpäivää The Ulkopolitist! | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s