In Memoriam Kenneth Waltz: Kansainvälisten suhteiden fysiokraatti

Kenneth Waltz

Tämän viikon maanantaina 88-vuotiaana edesmennyt Kenneth Waltz oli kansainvälisen politiikan tutkimuksen jättiläinen. Hänen perintönsä tulee olemaan kiivaan väittelyn kohde vielä pitkään, mutta sen arvoa tieteenalan hahmottumisessa ei voi yliarvioida. Pitkän elämänsä aikana Waltz pyrki aina ulkopuolisen tarkkailijan asemaan. Samalla hän kuitenkin näki kansainvälisen politiikan teorian ja käytännön yhteyden. Waltz sovelsikin teoreettista ajatteluaan muun muassa Vietnamin ja Irakin sotien vastustamiseen sekä hyperglobalisaatioteorioiden arvosteluun.

Kenneth Neal Waltz syntyi vuonna 1924 Yhdysvaltain keskilännessä Michiganin osavaltiossa saksalaistaustaiseen perheeseen. Vanhemmat eivät olleet käyneet yliopistoa, mutta lahjakas poika päätyi Oberlin Collegen kautta jatko-opintoihin Columbian yliopistoon New Yorkiin. Waltzin ajattelua muokkasivat vahvasti taloustieteet ja poliittinen filosofia, joita hän opiskeli ennen siirtymistään tuntemattoman, lapsen kengissä olleen kansainvälisten suhteiden tutkimuksen pariin.

1940-luvun lopulla kansainvälisten suhteiden tutkimus tarkoitti pitkälti kansainvälisen oikeuden ja sen varaan perustettujen organisaatioiden tutkimusta. Se vähä mitä suurvaltasuhteista sekä sodasta ja rauhasta oli kirjoitettu, oli Waltzin mielestä sekavaa ja puutteellista. Mikä aiheutti sodan toistumisen ihmisyhteisöjen, modernina aikana valtioiden, välillä? Väitöskirjassaan vuodelta 1954 Waltz hahmotteli ilmiön kolme eri analyyttista tasoa, jotka hän nimesi kuviksi (images). Ensimmäinen, psykologinen taso selitti konfliktien syntyä ihmiskunnan luonteella, kun taas toinen taso tulkitsi sotien juontavan valtioiden sisäisestä poliittisesta järjestelmästä. Waltzin mielestä kummankin tason selitykset olivat riittämättömiä, sillä ne eivät pystyneet selittämään minkä takia rauha rikkoontui välillä, mutta ei aina. Sen sijaan Waltz määritteli kolmannen, järjestelmällisen tason, joka toimi perimmäisenä selittävänä tekijänä. Tämä ajatusrakennelma, joka pohjusti hänen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistua magnum opusta Theory of International Politics, määritteli anarkistisen järjestelmän selittävän sotien syttymisen. Tämä uraauurtava teos julkaistiin laajemmalle yleisölle vuonna 1959 nimellä Man, the State, and War.

Samalla kun Waltz mullisti kansainvälisten suhteiden tutkimusta, hän myös koki läheltä kylmän sodan merkittävimpiä vaiheita. Väitöskirjan valmistelu keskeytyi, kun hänet lähetettiin Korean sotaan. Palattuaan sodasta Waltz päätyi myös erään keskeisimmän akateemisen kokouksen sihteeriksi. Vuonna 1954 Rockefeller säätiön rahoituksella kokoontunut ryhmä käsitti merkittävimmät kansainvälisen politiikan tutkijat ja harjoittajat. Nuori tutkija pääsi kuuntelemaan, kun mm. Hans Morgenthau, Reinhold Niebuhr, Walter Lippmann, Paul Nitze ja Dean Rusk väittelivät pienessä ryhmässä kansainvälisten suhteiden teoreettisesta asemasta. Kuten Nicolas Guilhot on kirjoittanut, juuri tässä kokouksessa kansainvälisten suhteiden teoria syntyi. Britanniassa vastaavasta Rockefellerin rahoittamasta ryhmästä kehittyi englantilainen koulukunta, johon kuuluivat mm. Hedley Bull, Herbert Butterfield ja Martin Wight. Waltzilla oli vahvat yhteydet myös tähän pääasiallisesti LSE:n ja Oxfordin akselilla toimineeseen ryhmään.

Vaikka Waltz tunnetaan nimenomaan järjestelmäteoreetikkona, hänen 1960-luvun merkittävin työnsä liikkui toisen kuvan tasolla. Yhdysvaltain ja Britannian ulkopolitiikan eroja käsitellyt Foreign Policy and Democratic Politics sisälsi myös paljon materiaalia, joka myöhemmin esiintyi Theory of International Politicsin sivuilla. Teoksen julkaisun jälkeen Waltz sai professuurin Kaliforniasta Berkeleystä. Vuonna 1979 Waltz oli valmis julkaisemaan pääteoksensa, joka tulisi määrittämään kansainvälisen politiikan teoreettista kenttää aina tähän päivään asti. Kirjassaan Waltz pyrki tekemään sen, minkä ranskalaiset, Ludvig XV aikaiset fysiokraatit olivat tehneet taloustieteessä. Ennen fysiokraatteja taloustieteestä oli puuttunut esimerkiksi sellaiset keskeiset käsitteet kuin kulutus ja tuottaminen. Waltzin mielestä kansainvälisten suhteiden tutkimus tarvitsi samanlaista tiukkaa, järjestelmällistä mallinnusta. Niinpä hän kehitti mallin kansainvälisen politiikan maailmasta, jossa järjestelmää määrittävä periaate on anarkia. Tämä maailmankuva oli tietenkin ikivanha käsitys valtioiden välisistä suhteista, jonka juuret voidaan jäljittää aina Thukydideen saakka. Yhdysvaltoihin se oli rantautunut saksalaisten emigranttien kuten Hans Morgenthaun mukana.  Mutta ensimmäistä kertaa realismilla tulisi olemaan rakenne. Tämä malli ei voinut kuvata kaikkea eikä selittää jokaista maailmanpolitiikan tapahtumaa. Sen sijaan mallin tarkoitus oli auttaa ymmärtämään järjestelmämuutoksia, jotka olivat mullistavimpia ja tärkeimpiä asioita kansainvälisessä politiikassa.

Samalla kun Waltzin järjestelmäteoria mullisti tieteenalan, Waltz keskittyi 1980-luvulla erääseen toiseen kansainvälisen politiikan ei-järjestelmälliseen ilmiöön. Ydinaseet ja niiden käytön seuraukset olivat koko kylmän sodan aikaisen strategisen ajattelun keskiössä. Ydinasevaltioiden määrän rajaaminen ja aseista luopuminen olivat myös aikakauden diplomatian keskeisimpiä hankkeita. Lontoolaisen International Institute for Strategic Studies tutkimuslaitoksen Adelphi-julkaisusarjassa ilmestynyt The Spread of Nuclear Weapons oli Waltzin kontribuutio ydinasekeskusteluun. Se on edelleen yhtä aktuelli kuin ilmestyessään yli kolmekymmentä vuotta sitten. Waltzin viimeinen ulostulo tapahtuikin tämän teeman puitteissa, kun hän viime vuonna kirjoitti Foreign Affairs-lehteen kansijutun Iranin ydinaseen väistämättömyydestä ja sen eduista.

Waltz jatkoi kansainvälisen politiikan pohtimista aina viimeisiin vuosiinsa saakka Columbian yliopiston suojissa.  Vuonna 2008 Aberystwyth juhlisti Waltzin kontribuutiota järjestämällä hänen työtään käsitelleen seminaarin. Hänen vaikutuksensa elää vahvasti myös nykyisessä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa, sillä monet amerikkalaisen akatemian suurista nimistä olivat Waltzin oppilaita. Harvardin Stephen Walt, Stanfordin James Fearon sekä MIT:n Stephen Van Evera ovat eräitä maininnan arvoisia tutkijoita. Siitä missä määrin Waltzin ajatukset ovat edistäneet ajatteluamme kansainvälisestä politiikasta ja auttaneet meitä ratkaisemaan alan ongelmia tullaan varmasti kiistelemään vielä pitkään. Onkin mahdollista, että hänen teoreettisen rakennelmansa orjallinen seuraaminen on kaventanut valtavirtatutkimuksen näköaloja. Toisaalta Ned Lebow ja muut Waltzin kriitikot eivät ole ymmärtäneet hänen työnsä todellista arvoa. Ainoa tapa ymmärtää tätä yhtä 1900-luvun merkittävintä kansainvälisen politiikan ajattelijaa on lukea hänen laajaa ja tiivistä tuotantoaan, sekä sijoittaa se oikeaan yhteiskunnalliseen ja yhteiskuntatieteelliseen kontekstiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s