Euroalue ja finanssiregulaatio Lehmanin jälkeen

BIS:n Botta-rakennus Baselissa, Sveitsissä. Kuva: BIS

BIS:n Botta-rakennus Baselissa, Sveitsissä. Kuva: BIS

Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi viisi vuotta aikamme suurimman finanssikriisin alkutahdit määränneestä investointipankki Lehman Brothersin konkurssista, joka oli oire yhtälailla kasvaneesta riskinotosta (vuonna 2007 Lehmanin velkavivun suhdeluvun arvioitiin olevan 44/1) kuin epäonnistuneesta finanssiregulaaatiosta. Nopeiden ja suurusluokaltaan liki ennennäkemättömien kriisitoimenpiteiden jälkeen kriisi levisi viimeistään Kreikan kautta finanssisektorilta Euroopan valtiollisille sektoreille, aiheuttaen mantereelle tunnetusti sen talouskriisin, josta euroalueen valtiot yrittävät vieläkin vaihtelevalla menestyksellä nousta.

Malliesimerkkinä finanssikriisin “siirtomekanismista” ja pankkikriisin muuttumisesta velkakriisiksi toimi Irlanti, missä valtion pankkeihin kohdistamat pelastustalkoot (29% maan BKT:sta), eli yksityisen velan valtiollistaminen, yhdistettynä EMU:n valuvikoihin ajoi maan äkillisesti nousseiden velanhoitokustannusten myötä EU:n ja IMF:n syliin syksyllä 2010. Viime vuonna puolestaan Espanjassa seitsemästä maakuntapankista eli cajasta velkajärjestelyjen tiimoilta muodostettu Bankia aiheutti pääomitustarpeineen sydämentykytyksiä euroalueen päättäjille, pakottaen Espanjan valtion hakemaan 100 miljardin euron tukea Euroopan vakausmekanismilta, ehtona Euroopan komission, EKP:n ja IMF:n valvomat uudistukset maan finanssisektorilla. Sittemmin Bankia on ehtojen ohjaamana realisoinut ydintoimintansa ulkopuolelle sijoittuvia omistuksiaaan, jonka vaikutus on ulottunut myös espanjalaiseen teollisuuteen ja sen rahoitusrakenteeseen. Myös viime maaliskuussa kärjistyneen Kyproksen talouskriisin juuret löytyvät paikallisen pankkisektorin ongelmista.

Pankkien roolin eurokriisissä ollessa kiistämätön on uuden regulaation luominen avainasemassa niin nykyisessä kriisinhoidossa kuin tulevilta kriiseiltä suojautumisessa. Eurooppalaisesta (ja kotimaisesta) katsantokannasta uuden pankkiregulaation muotoa hiotaan kahdella tärkeällä saralla: Euroopan komission ajamassa pankkiunionissa ja “keskuspankkien pankiksi” tituleeratun Kansainvälisen järjestelypankin (BIS) Basel III -säännöstöä. Mikä on näiden projektien nykytila?

Baselin torni

Herstatt Bankin konkurssin selvityssotkujen jälkeen 1970-luvulta asti toiminut ja pääosin BIS:n jäsenmaiden keskuspankkien työntekijöistä koostuva Baselin pankkivaltontakomitea on ollut kahden merkittävän pankkisäännöstön ja sopimuksen, Basel I:n ja Basel II:n takana. Säännöstöissä on sovittu paitsi pankkien yhteisistä minimitasoista pääomalle myös pankkien omistusten riskipainoituksista eli siitä kuinka suuri riski eri omistusluokille määritellään. Esimerkiksi Basel I:ssä (1988) minimipääomaksi päätettyyn 8% liitettiin myös riskipainotukset, joissa valtion joukkovelkakirjat määriteltiin omaisuusluokkana riskittömäksi (pääomavaade 0%), siinä missä esimerkiksi yritysten joukkovelkakirjoille määriteltiin 100% riski (pääomavaade yllä mainittu 8%). Euro- ja finanssikriisin peruutuspeilistä katsottuna järjestely näyttää riskipainoituksen osalta liki katastrofaaliselta.

Näissä säännöissä, kuten kuitenkin muissakin “best practice” –sopimuksissa onkin perustavanlaatuinen ongelma: potentiaalisten hyvien käytäntöjen ohella ne laajentavat myös huonot käytännöt ja insentiivit systeemisiksi. Näin ollen riskien alentamiseen tähtäävästä säännöstöstä voikin tulla systeemistä riskiä lisäävä, kuten finanssikriisiin johtaneilla Basel I ja II -aikakaudella voi todeta. Basel II –säännöstön yhteydessä alan yleiseksi riskinarvioinnin työkaluksi noussut Value at Risk –malli on saanut osakseen ankaraa metodologista kritiikkiä. Myös insentiivi ja mahdollisuus riskien “kalibrointiin” ja omaisuusluokkien siirtäminen “riskittömään” kategoriaan oli ongelma. Yhdysvalloissa sijoitukselliset erityisjärjestelyt (Special Investment Vehicle), arvopaperistaminen, johdannaiset, osittaiset valtiolliset takaukset sekä kumileimasimen roolissa toimineet luottoluokittajat mahdollistivat erittäin riskipitoisten heikon maksukyvyn asiakkaille suunnattujen “subprime-lainojen” paketoimisen riskittömään kategoriaan, täysin Basel II –säännöstön puitteisssa.  Jälkikäteen voimmekin todeta, että Basel I ja II –säännöstöt loivat insentiivin riskin piilottamiseen ja pidettävän pääoman optimointiin, ts. minimointiin.

Basel-prosessin epäonnistumiset ja iteratiivinen luonne antavat ihmisjärkeen luottaville toivoa paremmasta. Kolmas kerta ei kuitenkaan sano totta ainakaan Basel III -ehdotusten nykymuodossa. Yhtenä perustavanlaatuisista ongelmista näyttäisi olevan riskin ja sen toteutumiseen varatun pääoman käsitteellinen väärinymmärrys. Nassim Talebin käsitteenä tunnettuja mustia joutsenia (ts. vaikutukseltaan massiivisia, täysin ennakoimattomia tapahtumia) ei voi pankkisektorillakaan mallintaa, jolloin riskimallinnuksen perusteella päätelty optimaalinen (ts. riskit ja luotonannon tasapainottava) pääoman taso ei riitä kattamaan suurempien systeemisten shokkien aiheuttamia tappoita. Yksi suurimmista Basel III:n kriitikoista onkin ollut prosessissa itse mukana ollut Englannin keskuspankin Andrew Haldane, joka on kritisoinut säännöstön monimutkaisuutta ja mallipohjaisuutta,  jotka suuntaavat huomion kohti (väkinäisiä) numeroita varsinaisten riskien sijaan.

Euroopan (pankki)unioni

Baselin ohella myös Brysselissä tapahtuu pankkiregulaation saralla. Euroalueen pankkien valtiollisen pääomituksen aiheuttamien “läheltä piti” –tilanteiden (viimeisimpänä yllä mainittu Espanjan Bankia) jälkeen myös EU-instituutioissa on havahduttu toimivan, pankkien taseisiin keskittyvän regulaation välttämättömyyteen.  Euroopan komission viime vuoden lopussa lanseeraama ja Euroopan parlamentin, EKP:lta saatujen kokousnuottien jälkeen, viime viikolla hyväksymä yhteinen pankkivalvontamekanismi (YVM) on eittämättä askel oikeaan suuntaan, mutta nykyisessä muodossaan kuitenkin riittämätön. YVM:ssä EKP toimisi finanssivalvonnan ylimpänä toimijana, siten että taseen ja kokonsa puolesta systeemiseksi tärkeäksi lasketut pankit kuuluisivat suoraan EKP:n valvonnan alaisuuteen, siinä missä (leijonanosan pankkisektorista muodostavat) kriteerit alittavat pankit kuuluisivat edelleen kansallisten valvojien ja vasta viime kädessä EKP:n piiriin.  Mekanismin suureksi ongelmaksi muodostuu sen laillinen kattavuus (vain euroalueen maat ovat velvoitettuja) ja suunnittelu nykyisen perustussopimuksen puitteisiin mahtuvaksi. Euroalueen ulkopuolisten maiden huomioon ottaminen ei luo optimaalisinta mekanismia ja toisaalta on myös selvää, ettei nykytilanteessa kukaan halua lähteä repimään Lissabonin sopimusta auki edes YVM:n paremman toiminnan takaamiseksi. On myös syytä huomioida, että nykyisellään YVM astunee voimaan vasta ensi vuoden lopussa.

Koska YVM on yksin riittämätön alipääomitetun pankkisektorin kriisinhallinnassa, koskee komission uusin ehdotus YVM:ää täydentävää yhteistä kriisinratkaisumekanismia (YKM), jossa kriisiytyneiden pankkien alasajo järjestettäisiin EKP:n itsensä, komission ja pankin emämaan viranomaisista muodostaman neuvoston päätöksellä, samaisen neuvoston päättämillä instrumenteilla, joissa niin bail-in (velkojien kärsimät tappiot) kuin bail-out (pankkien tukeminen) –metodit tulevat todennäköisesti kyseeseen.

Hitaan päätöksenteon ohella pankkiunionin suurin haaste ja este on Saksa. Merkelin hallitus on vastustanut etenkin YKM:ää kiven kovaa aina viime päiviin asti, siinä missä YVM:n ja YKM:n tueksi kaivattu euroopanlaajuinen talletustakuu on torpattu pois lähtitulevaisuudesta. Tällä viikolla Saksan suunnalta on tullut kannustavia viestejä mahdollisen YKM-kompromissin suhteen, mutta riskinä on että vaadittujen muutosten jäljelle jättämä YKM on vesitetty, sen koskiessa liian pientä määrää pankkeja. Mikään varsinkin Merkelin osalta asiaköyhässä vaalikampanjassa ja -keskusteluissa ei kieli suuresta muutoksesta Berliinin europolitiikassa, eikä kansalaisiltakaan heru tukea avoivemmalle europolitiikalle, mutta sunnuntaina käytävien vaalien jälkeen Merkelillä on toki enemmän liikkumatilaa käytännössä pakollisen YKM-kompromissin suhteen.

Viisi vuotta myöhemmin…

Viisi vuotta Lehmanin tapahtumien jälkeen voimme todeta, ettei tahto systeemisen riskin vähentämiseksi ole vielä niukka resurssi.  Kuitenkin niin tekniset kuin poliittiset haasteet uuden finanssiregulaation toteutuksessa ovat valtavat, olkoon kyse sitten Basel III –säännöstön muokkaamisesta tai Euroopan pankkunionin sunnittelusta ja implementaatiosta.

Koska eurooppalainen pankkisektori on kuitenkin vielä kaukana vähäriskisestä ja potentiaalinen vahinko euroalueelle mahdollinen, on artikkelissa käsiteltyjen prosessien vähäinenkin eteneminen toivottavaa. Hengitystä ei kuitenkaan kenenkään kannata valmista ja toimivaa pakettia odotellessa pidätellä, niin Baselin kuin pankkiunionin kohdalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s