Ukrainas sak är vår?

Euromaidan_03

Ukrainan viime päivien satojen tuhansien ihmisten mielenosoitukset, Kiovassa ja muissa kaupungeissa, ovat suurimmat sitten vuoden 2004 oranssin vallankumouksen. Sekä oppositio että hallitus tuntuvat varautuvan pitkään uuvutuskamppailuun. Tämä artikkeli ei suoranaisesti käsittele sitä mitä Ukrainassa on viimeisen viikon aikana tapahtunut, tai spekuloi siitä miten lähitulevaisuus tulee kehittymään. Sen sijaan se tulee erittelemään Ukrainan poliittisen kriisin rakenteellisia syitä, ja argumentoimaan miksi Ukrainan tapahtumilla on Suomen – ja koko Euroopan – kannalta väliä.

Ehkä paras lähestymiskohta Ukrainan tapahtumiin on oppositiopoliitikko Vitali Klitskon kommentti siitä että mielenosoituksien taustalla on pohjimmillaan halu ’elää normaalissa eurooppalaisessa valtiossa’.  Se että presidentti Viktor Janukovits yhtäkkiä kieltäytyi allekirjoittamasta vapaakauppa- ja assosiaatiosopimusta EU:n kanssa Vilnan huippukokouksessa ja yritti lannistaa mielenosoittajat Kiovassa poliisiväkivallalla aamuyön tunteita, on viime kädessä seurausta ’post-neuvostoliittolaisen’ poliittisen järjestelmän vangin ongelmasta. Valtaa käytetään omien liittolaisten taloudellisten etujen ajamiseen, ja siitä ei voi turvallisesti luopua.

Se mitä Ukrainassa tapahtuu on suurta merkitystä Itä-Euroopan kehitykselle, ja sitä kautta Suomen lähialueen kansainvälispoliittiselle viitekehykselle. Jos Ukrainasta tulee ’normaali eurooppalainen valtio’, tämä tulee merkittävästi vähentämään lännen ja Venäjän geopoliittisesta kamppailusta kumpuavaa epävakautta alueella. Ukrainan eurointegraatiota aktiivisesti ajavat valtiot –esimerkiksi Puola ja naapurimme Ruotsi ja Viro – tekevät näin viime kädessä niiden kansallisten intressien takia. Tässä kontekstissa Suomen suhteellinen hiljaisuus ja passiivisuus on merkillistä sillä maamme pitkän tähtäimen kansallinen etu on pitkälti yhteneväinen pienten naapurivaltioidemme kanssa.

Post-neuvostoliittolaisessa politiikassa sekä panokset että mahdolliset voitot ovat huomattavasti länsimaalaista varianttia suurempia. Kuten Anders Åslund kirjoittaa Foreign Policyssa, Janukovitsin hallinnon talouspolitiikka on johtanut Ukrainaa kohti akuuttia taloudellista kriisiä, jonka takia maa tarvitsee pikaisesti rahoitusta joko lännestä –IMF:ltä, ja EU:ltä– tai sitten vaihtoehtoisesti Venäjältä. Irrationaaliselta vaikuttava talouspolitiikka tulee ymmärrettäväksi kun kansallisen ja regiimin edut erotetaan toisistaan. Janukovitsin hallintoa lähellä olevat tahot ovat ostaneet valtionyhtiöitä halvalla ja kansallisen energiayhtiön Naftogazin kirjanpito ei tunnu täysin täsmäävän. Janukovitsin ja hänen rinnallaan vaurastuneiden henkilöiden on loogista olettaa että mikäli oppositio pääsee valtaan, on todennäköistä että he menettäisivät omaisuuttaan ja ehkä vapautensa. Hankkiutuihan Janukovits itse eroon pääkilpailijastaan Julija Timoshenkosta 2011 lännessä laajalti poliittiseksi tuomitulla oikeudenkäynnillä, jossa entinen pääministeri tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankilaan vallan väärinkäytöstä. Tämä sama vangin ongelman dynamiikka, jossa regiimin vapaus ja vauraus on sidoksissa vallassa pysymiseen on voimassa Venäjällä ja muissa entisissä Neuvostoliiton aluetasavalloissa Baltian maita ja mahdollisesti Georgiaa ja Moldovaa lukuunottamatta, kuten The Ulkopolitist on aiemmin kirjoittanut.

Janukovitsilla on siis ennen kaikkea mielessä vuoden 2015 presidentinvaalit, joita miehen on vaikea voittaa mikäli vaalit ovat rehelliset johtuen maan talouskriisistä. EU:n tukipaketin ehtoina on joukko poliittisia ja oikeudellisia uudistuksia, jotka syventäisivät vallan jakoa ja ’rule of law’–periaatetta, ja mitkä käytännössä hankaloittavat Janukovitsin edellytyksiä pysyä vallassa käyttämällä oikeusjärjestelmää (rule by law) hyväkseen esimerkiksi hankkiutumalla eroon pahimmista poliittisista vastustajistaan –kuten Timoshenkosta, jonka vapauttaminen oli de facto yksi EU:n vaatimuksista, ja kuten Mihail Khodorskovskille (ja Aleksei Navalnylle on melkein) käynyt Venäjällä. Janukovitsin tulevaisuus on erittäin hankala tällä hetkellä koska yritys hajoittaa Kiovan mielenosoitukset poliisiväkivallan keinoin epäonnistui. Toisin kuin esimerkiksi Venäjällä, Ukrainan hallinto ei ole erityisen vahva ja ei voi täysin luottaa väkivaltakoneiston tukeen. Mahdollinen yritys käyttää lisää väkivaltaa, saattaisi kiihdyttää hallitsevan koalition hajoamista – kun laivan uppoamiseen havahtuneet yrittävät suojata vapauttaan ja omaisuuttaan. Edellinen Janukovitsin yritys voittaa vaalit vilpin avulla päättyi 2003 oranssiin vallankumoukseen ja länsivaltojen, erityisesti Yhdysvaltojen, painostus edesauttoi sitä että regiimi ei yrittänyt pysyä vallassa käyttämällä väkivaltaa.

Vaikka Venäjä on nyt lupautunut antamaan suoraa taloudellista tukea Ukrainalle, liika tukeutuminen Venäjään heikentää sekä Janukovitsin kansansuosiota, joka on entisestään pohjamudissa, että Janukovitsin ja tämän liittolaisten otetta Ukrainan valtiosta ja sen taloudellisista resursseista. Janukovits ei halua päätyä Putinin Venäjän marionetiksi koska viime kädessä nukkehallitsijan voi aina vaihtaa. Autoritaarisen integraation ja kansainvälisen yhteistyön rajat tulevat yleensä vastaan paljon demokraattista – EU:n mallista – integraatiota ennen, johtuen autoritaaristen hallintojen haluttomuudesta luopua liiaksi suvereniteetistaan. IVY-maiden laajalti epäonnistunut alueellinen integraatio ja autoritaarisen Venäjän ja Euroopan viimeisen diktatuurin Valkovenäjän poukkoileva bilateraalinen suhde ovat malliesimerkkejä tästä. Venäjän viime kesästä alkaneet de facto taloudelliset pakotteet Ukrainaa vastaan paitsi painostivat Janukovitsia hylkäämään EU-integraation, myös alleviivaavat liian myöntyväisyyden seurauksia. Ukrainan suhteellisen pluralistinen ja myös kaoottinen poliittinen perinne sekä maan jakautuminen itä-länsi –akselilla vaikeuttavat Janukovitsin hallinnon eksplisiittistä tukeutumista Venäjään.

Venäjälle Ukrainalla on väliä. Aina Ukrainan vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta saakka Putinin hallinto on nähnyt muiden entisten neuvostotasavaltojen demokratisoitumisen takana lännen vaikutusvallan, jonka viimekätisenä tarkoitusperänä on Venäjän hallinnon kaataminen – ja Venäjän suurella vaivalla uudelleen hankkiman ’suurvaltuuden’ nollaaminen. Tässä suhteessa Putinin kommentti, jossa hän vertasi Ukrainan rauhanomaisia mielenosoituksia ’pogromeihin’ –eli alueellisiin juutalaisvainoihin Venäjän imperiumissa– on perin kuvaava, ja sopii aiempaan trendiin, jossa Putin on kuvaillut Syyrian oppositiota terroristeiksi, sekä verrannut Venäjän opposition vuoden 2011 vilpillisten duuman vaalien jälkeen käyttämiä valkoisia nauhoja käytettyihin kondomeihin.

Ukrainassa ei ole kyse perinteisestä ’geopolitiikasta’ sotilaallisen tasapainon suhteen. Vaikka Ukrainan liittyminen Natoon venäläisessä kauhuskenaariossa voisi teoreettisesti vaikuttaa Venäjän ydinasepelotteen toimivuuteen jos Nato sijoittaisi lyhyen kantaman ydinohjuksia Ukrainaan niin käytännössä Venäjän pelot eivät liity maan ulkoiseen vaan sisäiseen turvallisuuteen. Onnistuneet kokeilut demokratian, markkinatalouden ja länsi-integraation kanssa muissa entisissä neuvostotasavalloissa alleviivaavat sitä tosiasiaa että putinilaisen vakauden ja suvereenin demokratian ainoa vaihtoehto ei ole paluu 1990-luvun kaaokseen. Jos Ukraina –suuri itäslaavinkielinen valtio, jolla on iso venäläisvähemmistö– kykenee lähentymään ’normaalin eurooppalaisen valtion’ ideaalityyppiä, on tällä paljon enemmän kantavuutta venäläisessä diskurssissa kuin esimerkiksi pienillä ja kulttuurillisesti vierailla Virolla tai Georgialla. Ongelmana Venäjän suhteen on se että Ukraina on niin suuri valtio, että Janukovitsin hallinnon tukeminen pitkällä aikavälillä saattaa tulla liian kalliiksi, varsinkin jos niin tehdään Gazpromin voittojen kustannuksella.

Vilnan kokouksen seurauksena tuli selväksi että Euroopan unioni on kyllästynyt Janukovitsin neuvottelutaktiikkaan ja sisäpoliittisiin otteisiin. Nettiin on päätynyt eri pituisia versioita videosta, jossa Saksan kansleri Angela Merkel kyllästyneen näköisesti toteaa vaivaantuneen oloiselle Janukovitsille englanniksi ’we expected more from you’, hörppien samalla valkoviiniä. Kokouksen jälkeiset mellakkapoliisien väkivaltaisuudet tuomittiin laajasti. Eri asia on saako EU terästettyä linjaansa diplomaattisia nootteja lukuun ottamatta. Vaikka itäisen kumppanuusohjelman perinteiset tukijat kuten Britannia, Puola, Ruotsi ja Baltian maat yrittävät pitää asiaa agendalla niin Venäjän taloudellisia porkkanoita hyödyntävä perinteinen hajota ja hallitse -politiikka toimii niiden maiden suhteen, jotka eivät näe Itä-Euroopan tapahtumilla vaikutusta omaan kansalliseen turvallisuuteensa. Tässä suhteessa koira joka ei ole haukkunut on Yhdysvallat, jolla oli suuri rooli oranssin vallankumouksen onnistumisessa 2004. Mikäli Janukovits yrittää pysyä vallassa hyödyntämällä väkivaltakoneistoa ja ’rule by law’ periaatetta, suhteellisen isolationistinen Obaman hallinto saattaa tukea Ukrainan oppositiota avoimemmin sisäpoliittisen paineen kasvaessa.

Merkillepantavaa suomalaisesta perspektiivistä on että Suomi ja Irlanti olivat ainoat EU-maat, joiden päämiehet eivät osallistuneet Vilnan huippukokoukseen. Naapurimme Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt on ollut viime päivinä merkittävän aktiivinen Ukrainan suhteen verrattuna suomalaispoliitikkoihin. Tässä suhteessa ulkoministeri Erkki Tuomiojan kommentti, jossa vaadittiin Ukrainan johdolta pysyttäytymistä yleiseurooppalaisissa periaatteissa, on tervetullut kehitys. Missä ovat kuitenkin presidentti Niinistö, pääministeri Katainen tai eurooppaministeri Stubb? Ukrainan asia on Suomen ja muiden Itämeren alueen maiden asia, koska ainoa tapa, jolla Suomi voi muuttaa maantieteellisiä koordinaattejaan on levittämällä ’normaalien eurooppalaisten valtioiden’ vyöhykettä. Viime aikoina esiin tulleet tiedot Suomen ulkopolitiikan aktiivisuudesta Viron suhteen 1988-91 paljon vaikeammassa geopoliittisessa tilanteessa, alleviivaavat sitä että Suomen tulisi olla aktiivinen Ukrainan ja muiden entisten neuvostotasavaltojen kehityksen tukemisessa. Vaikka ajatukset uudesta kylmästä sodasta ovat harhaanjohtavia, niin kestänee vielä hetki ennen kuin ’historia tulee loppumaan’ Euroopassa. Johtuen erityisesti Venäjän 1990-luvun jälkeisestä suuntauksesta, jossa maa kääntyi pois länsi-integraation tieltä perinteisen suurvaltapolitiikan hyväksi. Tämä Suomen ulkopolitiikan pohjimmainen rakenteellinen rajoite alleviivaa tarvetta paitsi aktiiviseen toimijuuteen EU:ssa, myös hyvien ja avoimien suhteiden ylläpitämiseen ulkopuolisten suurvaltojen –Yhdysvaltojen ja Venäjän– kanssa sekä uskottavaan turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun.

3 responses to “Ukrainas sak är vår?

  1. Päivitysilmoitus: Janukovytš kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen? | The Ulkopolitist·

  2. Päivitysilmoitus: Walt, Mearsheimer ja Ukrainan kriisin syyt | The Ulkopolitist·

  3. Päivitysilmoitus: Walt, Mearsheimer ja Ukrainan kriisin syyt | Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s