Puolivallaton kaksivuotinen

1. maaliskuuta tulee kuluneeksi kaksi vuotta Niinistön virkaanastumisesta. Kuva: Wikipedia.

1. maaliskuuta tulee kuluneeksi kaksi vuotta Niinistön virkaanastumisesta. Kuva: Wikipedia.

Ensimmäinen maaliskuuta tulee kuluneeksi kaksi vuotta Sauli Niinistön astumisesta Suomen tasavallan presidentin virkaan. Entinen puolivallaton poikamies sai kansalta kovan mandaatin, Risto Uimosen Niinistö-kirjaa lainaten, puolivallattoman presidentin tehtävän hoitamiseen. Miten Niinistön kaksi vuotta ovat menneet? Minkälaista on presidentin ulkopoliittinen johtajuus? Seuraavaksi olisi tarkoitus tarkastella näitä teemoja hieman syvemmin. Niinistön toimintaa ovat aiemmin jo analysoineet muun muassa Tapio Juntunen ja Janne Heikkinen, joiden teksteihin tutustuminen on suositeltavaa.

Presidentin valtaoikeuksien kaventaminen on ollut Kekkosen-jälkeisen ajan trendi. Mauno Koivisto oli aktiivinen oikeuksien karsimisessa, vaikka hyvin pitkälti itse ulkopolitiikan naruja vetelikin. Tunnetuin symboli Koiviston kaudella alkaneesta trendistä oli Gennadi Janajevin juntan yrittämän vallankumouksen jälkeinen tiedotustilaisuus, jossa lausuntoa tuli antamaan pääministeri Aho hallituksensa kanssa ­presidentin sijaan. Koiviston jälkeiset presidentit ovat vastustaneet valtaoikeuksien leikkaamista. Vastustuksella on eittämättä ollut vaikutus puoluepolitiikkaan, ja täten presidentillä on yhä edelleen myös muuta kuin seremoniallista valtaa, vaikka ulkopolitiikan suurempaa parlamentarisointia on ajettu parhaimmillaan aktiivisesti. Presidentti johtaa yhä Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa. Ristiriitatilanteissa kiistat ratkaistaan tosin eduskunnan äänestyksellä, mikä vahvistaa parlamentarismin roolia.

Niinistö on tuntunut sopeutuvan nykyisiin valtaoikeuksiinsa vallan hyvin. Tämä tuli oikeastaan esiin jo hänen virkaanastujaispuheessaan, jossa hän totesi aikovansa toimia yhteistyön hengessä. Näin hän on tehnytkin. Näkyviä konflikteja hallituksen edustajien kanssa ei ole ollut toisin kuin edeltäjällään, ja Niinistö on pitäytynyt hallitusohjelmassa sovituissa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa raameissa, mikä on omiaan korostamaan presidentin itsenäisen vallankäytön kapeutta.

Jatkuvuutta mutta painotuseroja

Entäpä substanssipuoli?  Mitä asioita Niinistö on ajanut ja minkälaisia kehityskulkuja näiden kahden vuoden aikana on koettu? Edellä mainittu vahva yhteistoiminta tekee presidentin toimien arvioinnista hieman haastavaa, koska hän ei ole samalla tapaa enää niin itsenäinen johtaja kuin ennen. Lukuisat puheet tosin antavat hyvin vinkkiä siitä, mitkä asiat presidentti kokee tärkeäksi.

Niinistön ensimmäinen vuosi oli kieltämättä varovainen, ja vienninedistäminen tuntui korostuvan varsin paljon. Hän tosin vastaanotti heti ensimmäisenä kesänään koepallon kenraali Makarovin lausuntojen muodossa, mutta tilanteen jämerä hoitaminen katsottiin onnistuneeksi, ja se sai runsaasti kiitosta. Iso kolaus oli myös turvallisuusneuvostovaalin häviäminen, vaikka suurin osa pohjatyöstä oli toki tehty ennen Niinistön kautta. Niinistö ei pelännyt vaalitappion käsittelemistä ja Suomen teemojen kriittistä tarkastelua, mikä saattoi olla pieni piikki edeltäjälleen, jolle pohjoismaisen hyvinvointimallin ja pohjoismaalaisten arvojen ajaminen oli erityisen tärkeää.

Viime vuonna presidentin ote ulko- ja turvallisuuspolitiikasta alkoi kuitenkin tiukentua. Valtiopäivien avajaispuheessaan hän ilmoittikin halustaan järjestää ulkopoliittisen ”fundeeraustapahtuman”, joka sai muodon Kultaranta-keskusteluina. Näin Niinistö tavallaan otti johdon Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vetäjänä, ja aktiivisuus tällä saralla on kieltämättä heijastunut myös kasvaneena keskusteluna yhteiskunnan muilla tasoilla. Keskustelua eittämättä lisäisi entisestään se, jos kesällä luvattu raportti keskustelujen annista julkaistaisiin. Raportin panttaaminen on hieman outoa, ellei sen julkaisemista haluta tietentahtoin ajoittaa johonkin spesifiin ajankohtaan.

Niinistön puheissa ovat usein korostuneet EU ja Euroopan merkitys Suomelle. Hän on ollut myös suopea turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle ja tarkastellut turvallisuutta varsin laajoista näkökulmista, vaikka idealismi, globaalit laajan turvallisuuden kysymykset ja monenkeskisyys eivät samaan tapaan ole korostuneet kuin Halosen aikana. Perinteisemmän turvallisuuspolitiikan rooli on kasvanut. Niinistön johdolla pohjoismaisessa turvallisuuspoliittisessa yhteistyössä on yhä enemmän alkanut korostua Suomen ja Ruotsin välinen yhteistyö. Venäjän suhteen Niinistö on jatkanut samalla pragmaattisella linjalla kuin Halonen, mikä näkyi viimeksi osallistumisena Sotshin olympialaisiin vastoin yleistä kansainvälistä trendiä.  Tosin ei Niinistö ole pelännyt analyyttisempaa ja kriittisempää Venäjän ja Itämeren turvallisuusympäristön tarkastelemista. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan jo entisestään rikasta metaforamaailmaa presidentti rikastutti kuvaamalla Suomen Nato-suhdetta aidalla istumisena. Selvää kuitenkin on, että Niinistö ei suhtaudu transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltain johtamaan kansainväliseen järjestykseen yhtä kriittisesti kuin edeltäjänsä, mutta hän on onnistunut pitämään erilaisille tulkinnoille avoimilla kommenteillaan sekä Nato-haukat että rauhankyyhkyt kohtalaisen tyytyväisinä.

Miten eteenpäin?

Eräs tulevaisuuden haaste Niinistölle on hänen ulkopoliittisen statuksensa kirkastaminen. Presidentti on hyvistä ulkopoliittisista otteistaan huolimatta edelleen leimallisesti talousmies, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon hänen taustansa. Talousmiehen maine näkyi selkeästi tämän vuoden valtiopäivien avajaispuheen jälkeisissä mediakommenteissa, jossa Niinistön turvallisuuspoliittissävytteisestä puheesta noteerattiin lähes yksinomaan talouteen liittyvät kommentit. Valtiovarainministerin pesti loi sitkeän imagon, ja presidentin virkaan astuessaan Niinistön ulkopoliittinen kokemus oli kapeahko – osittain siksi, että hän ei saanut tavoittelemaansa ulkoministerin salkkua vuoden 2007 hallitusneuvotteluissa.

Kultaranta-keskustelut olivat erinomainen avaus ja omiaan korostamaan presidentin turvallisuuspoliittista roolia. Olisi siis sekä Niinistölle itselleen että koko Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle hyödyllistä, että keskustelut saisivat jatkoa ja laajenisivat. Toivoa sopii, että ensi kesänä Naantalissa olisi suurempi ja monipuolisempi osanottajajoukko sekä enemmän avoimuutta. Sälenin konferenssi toimii niin teemojen kuin osanottajien laajuudessaan erinomaisena esimerkkinä. Elitismi on ongelma suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, ja sen uusintaminen olisi ehdottomasti karhunpalvelus. Poliitikkojen pitäisi kyetä avoimeen pohdintaan myös suljettujen ovien ulkopuolella. Toivottavasti presidentti pyrkii tähän.

Vaikka Niinistö on Suomen historian vähävaltaisin presidentti ja sidottu hallitusohjelmaan, se ei poista hänen liikkumatilaansa. Aloitteellisuus sovituissa puitteissa on edelleen mahdollista. Tätä tosin rajoittaa presidentin kanslian pieni koko. ”Unilukkarin” rooli antaa mahdollisuuden herätellä kansaa ja eliittiä myös turvallisuuspolitiikan alueella. Niinistön suurin valta on kuitenkin arvovalta, jota korostaa hänen murskaava vaalivoittonsa sekä perinteinen presidentillinen olemus, jota Suomessa osataan edelleen arvostaa. Niinistöllä on kaikki mahdollisuudet toimia ulko- ja turvallisuuspolitiikassa merkittävänä mielipidejohtajana. Arvovaltaa saatetaan tarvita tilanteissa, joissa joudutaan tekemään suuria ratkaisuja esimerkiksi budjettien tai yhteistyömuotojen suhteen. Tämän hän todennäköisesti itsekin tiedostaa, mutta varovaisuus saattaa jälleen kerran tuntua hyveeltä.

Presidentin valtaoikeudet ovat kiinni monista eri kehityskuluista. Lyhyellä tähtäimellä olennaisimmin vallan rooliin ja liikkumatilaan vaikuttaa tulevan hallituksen kokoonpano. Pidemmän tähtäimellä taas EU-integraatio saattaa vaikuttaa presidentin asemaan suuresti. Jos EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen merkitys kasvaa, kapenee presidentin valta entisestään. Onhan hallituksen asema EU-politiikan johtajana kirjattu perustuslakiin. Paljon on kiinni myös presidentin omasta aktiivisuudesta ja johtajuudesta. Konsensus on Suomessa nähty hyvänä ja tavoiteltavana, mutta särmää ja valtaelinten välisiä erimielisyyksiä ei välttämättä tule pelätä, jos presidentti kokee tarvetta johtajuudelle ja mielipidevaikuttamiselle. Onhan Niinistö useaan otteeseen näyttänyt pelottomuutensa puuttua julkiseen keskusteluun muilla politiikanaloilla.

Jos presidentin ja valtioneuvoston yhteispeli on aina auvoista ja puhtaan konsensuaalista, tällöin voi herätä kysymys, mihin presidentin vahvaa ulkopoliittista asemaa oikein tarvitaan. Kun kaikeasta huolimatta valtaa on, sitä tulisi käyttää. Valitettavasti taitaa olla kuitenkin niin, että presidenttien valtaoikeuksista päättävät politiikot taas katsovat mieluummin kiltisti lestissään pysyvää valtionpäämiestä kuin aktiivista keskustelijaa ja heidän toimiensa haastajaa. Aktiivinen presidentti voikin kaivaa maata seuraajiensa alta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s