Mitä vikaa on boikotissa?

Useimmat helsinkiläiset saivat muutama viikko sitten postiluukustaan verisellä nukella ja hakaristilipulla kuvitetun lehden. Kirkon ja kaupungin raflaava kansi johdatteli vielä raflaavammaksi aiottuun juttuun, jonka otsikot huusivat kirkkojen vaikenevan Palestiinan itsehallinnon rikoksista. Sisällä oli toimittaja Juhani Huttusen kirjoitus, joka väitti Kirkkojen Maailmanneuvoston EAPPI-ohjelman ”kytkeytyvän toimintaan”, jota tukevat peräti terroristit.

Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Lähetysseura, EAPPI-tarkkailija, pastori Laura Kajala, sekä piispa Simo Peura esittivät pian vastalauseensa Kirkkojen Maailmanneuvoston ja sen ohjelman asiattomasta mustamaalaamisesta, mutta Huttusen kirjoitukselle on löytynyt ymmärtäjiä Kirkon ja kaupungin mielipidepalstalla. Juttua on raportoitu faktapohjaisena katsauksena myös muussa kristillisessä mediassa (Kotimaa24, Sana ja Patmos Lähetyssäätiö).

Huttusen artikkelia on luettu ilmeisen paljon, sillä aiheesta keskustellaan yhä. Monet ovat nähneet sen edustavan uutta näkökantaa, tarinan toista puolta tai jopa ansiokasta tutkivaa journalismia. Valitettavasti siitä on myös tullut lyömäase joidenkin mustavalkoisessa Israel-Palestiina nollasummapelissä. EAPPI on kritisoinut Israelin miehityspolitiikkaa, mistä syystä ehdoitta Israelia kannattavat ovat lukeneet artikkelin innolla. Voimakkaat vastalauseet eivät ole haudanneet aihetta ja Huttunen itse on korostanut, ”ettei kukaan ole vielä kumonnut hänen esittämiään väitteitä”. Mitä Huttunen sitten väittää?

Argumentti kulkee näin: Kirkon Ulkomaanapu lähettää suomalaisia vapaaehtoisia EAPPI-tarkkailijoiksi. EAPPI-ohjelma on Kirkkojen Maailmanneuvoston ohjelma. Kirkkojen Maailmanneuvoston verkkosivuilla on vuoden 2009 Kairos-Palestiina -julistus, joka on käännetty myös suomeksi. Kairos-julistus on palestiinalaisten kirkollisten johtajien allekirjoittama dokumentti, jossa tuodaan esiin palestiinalaisten hätä vuosikymmeniä jatkuneen miehityksen alla. 15-sivuisessa dokumentissa muun muassa kutsutaan ”yksilöitä, yrityksiä ja valtioita luopumaan kaupasta ja boikotoimaan miehityshallinnon tuotteita.” Miehityksen päättämiseen tähtäävän boikotin tunnetuin ilmentymä on BDS-kampanja (Boycott, Divestment and Sanctions). Kairoksella on BDS-linkkilista ja se on suhtautunut kampanjaan positiivisesti. Huttunen kertoo, että BDS-kampanjaa koordinoi taho, jonka päätukija on toinen taho, johon kuuluu myös terrorijärjestöjä. Lisänä mainitaan nimeltä ihmisiä, jotka tukevat sekä EAPPI-ohjelmaa että BDS-kampanjaa.

Toisin sanoen monet kirkolliset tahot pitävät boikottia hyvänä keinona Israelin miehityspolitiikan muuttamiseen ja jotkut terrorijärjestöt ajattelevat samoin. Tässä koko kytkös. Jos terrorijärjestö kannattaa jotain, sen täytyy Huttusen maailmassa olla väärin. Argumentti on puhdasta syyllistämistä assosiaatiolla eli argumentaatiovirhe. Se ei ole uutinen. Vastaavia ketjuja voisi rakentaa vaikka minne. Syyllistämistä assosiaatiolla ei voi kumota, koska se ei todista mitään. Se on älyvapaata.

Koko asian todellinen ydin on siinä, onko boikotti ylipäänsä hyväksyttävä keino vaikuttaa asioihin, jotka kokee vääriksi. Tätä onkin huomattavasti vaikeampi väittää, sillä erimuotoisesta vastuullisesta kuluttamisesta on tullut erittäin yleisesti hyväksyttyä. Boikotissa on kyse vaikuttamisesta siihen, minkä asian tukemiseen omat rahansa, verorahansa ja näistä kiinnostuneiden yritysten rahat käytetään. Se on väkivallatonta, se on avointa, se on demokraattista. Boikotoinnin kohteista ja menetelmistä voi ja pitää keskustella, mutta boikotoimisen pitäisi olla aivan selvästi avoimen yhteiskunnan pelisääntöjen mukainen vaikuttamisen väline.

Tämän jälkeen on sivuseikka, että esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun kanta on itse asiassa ollut erittäin, jopa turhan maltillinen. KUA on Huttusen ”kytköksestä” huolimatta ilmoittanut kannattavansa vain siirtokuntatuotteiden merkitsemistä. Tämä on jo olemassa olevan kansallisen ja EU:n lainsäädännön mukaista, mutta ei parhaillaan toteudu. Sen puolesta on hyvä kampanjoida, mutta monet muut kirkolliset toimijat menevät pidemmälle. He vaativat boikottikampanjoiden kautta samaa, mitä kansainvälinen yhteisö on vaatinut jo puoli vuosisataa: miehityksen on loputtava. Myös Kairos-julistus puhuu selvästi boikotista, jolla tähdätään miehityksen päättymiseen. Kampanja näyttää hiljalleen leviävän. Esimerkiksi merkittävä yhdysvaltalainen Presbyterian Church (U.S.A.) päätti juuri luopua sijoituksistaan yrityksissä, jotka osallistuvat Israelin miehityspolitiikkaan. Kirkot ovat johdonmukaisesti alleviivanneet, ettei boikottikampanja vastusta Israelia sinänsä. Esimerkiksi Kairos-julistus vetoaa muiden muassa Israeliin ja kutsuu ”Israelin kansaa rauhankumppaniksi”.

Tämäkään ei ole kaikille asian ytimessä. Mikäli nimittäin uskoo koko miehityksen sekä Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa kasvavien siirtokuntien olevan täysin hyväksyttäviä, ei keskustelua Israelin käytöksen muuttamisesta pitäisi edes käydä. Asiasta tulee merkittävä, koska boikotti toimii. Se toimi Etelä-Afrikassa – mistä Kairos on ottanut innoituksensa – ja sen toivotaan tai pelätään toimivan Israelissa. Ehkä tästä selvimpänä merkkinä ovat ne epätoivoiset boikotin mustamaalausyritykset, joita tämän kevään aikana on ilmaantunut milloin mistäkin. Huttusen lähdeluettelosta puuttuu vaikkapa oikealle kallistuvan israelilaisen Jerusalem Postin huhtikuinen mielipidekirjoitus, jossa harrastetaan hyvinkin samanlaista assosiaatiolla syyllistämistä Hamasin ja BDS-kampanjan välillä.

Mitä sitten tulee Palestiinalaishallintoon, jonka rikoksista ”kirkot vaikenevat”? Tietojen lähteenä on, Huttusta lainatakseni, ”oikeistolaisen Jerusalem Center for Public Affairs -ajatushautomon tutkijana työskentelevä amerikkalais-israelilainen oikeustieteen tohtori”, joka julkaisi nimettömiin haastateltaviin perustuvan raporttinsa yhdeksän vuotta sitten. JCPA on myös julkaissut raportteja, jotka kannustavat miehityksen jatkamiseen. Toinen lähde on Jerusalem Institute for Justice (JIJ), jonka tavoitteena on omien verkkosivujensa mukaan ”Enhancement of Israel’s public image among the nations and advancement of Israel’s international diplomacy through media initiatives, demonstrations, and rallies on behalf of the Jewish state.” Assosiaatiolla syyllistämistä voisi jatkaa, mutta kuten myös lähteenä toiminut arvostettu Human Rights Watchin vuosiraportti toteaa, myös Palestiinalaishallinnon valvomilla alueilla ja etenkin Hamasin hallitsemalla Gazan kaistalla on todella tapahtunut vakavia ihmisoikeusrikoksia.

Se on väärin. Ei näistäkään ihmisoikeusrikoksista pidä vaieta. Vapaaehtoisvoimin toimivan pienen EAPPI-ohjelman tehtävänä on kuitenkin keskittyä siihen työhön, johon paikalliset kirkot sen ovat kutsuneet. Se työskentelee sekä israelilaisten että palestiinalaisten kanssa miehityksen päättymisen puolesta. Palestiinalaiset ovat tappaneet ja vahingoittaneet sekä palestiinalaisia että israelilaisia. Eivät Huttusen esiin kaivamat vanhat raportit tarjoa uutta kenellekään tilannetta seuraavalle. Niiden ei kuitenkaan saa antaa kätkeä allensa sitä tosiasiaa, että Israelin ylläpitämä miehitys on erittäin epätasa-arvoinen valtarakenne. Se merkitsee miljoonien rakenteellista sortoa. Ja sen on loputtava.

7 responses to “Mitä vikaa on boikotissa?

  1. Voimme myös kysyä mitä hyötyä boikotista. Esimerkiksi Kirkon ulkomaanapu ei suostu kertomaan miten se parantaa palestiinalaisten tilannetta, että vaikkapa SodaStreamin tehdas siirretään Länsirannalta Israeliin ja sadat arabiperheet työttömyyden vaivaamalla Länsirannalla menettävät elantonsa.

    Yhteistyö ja ymmärrys kun olisivat juuri niitä asioita, joita alueella kaivattaisiin rauhan aikaansaamiseksi. Eivät Kirkon ulkomaanavun ajamat boikotit ja ihmisten toimeentulon riistäminen tehtaiden sulkemisilla.

    Miettikää ihmiset, onko näissä boikoteissa oikeasti kyse palestiinalaisten oikeuksien tukemisesta vai pelkästä Israelin mustamaalaamisesta. Yleensä kysymys on jälkimmäisestä ja sitä tehdään täysin välittämättä palestiinalaisten olojen kurjistamisesta.

    Sitä paitsi miehityksen perimmäiset syyt ovat jossakin aivan muualla kuin siirtokunnissa, eivätkä tällaiset boikottikampanjat vaikuta niihin sitä eikä tätä. Jos Kirkon ulkomaanapu tosisaan haluaa edistää miehityksen päättymistä, sen tulee toisen osapuolen boikotoimisen sijaan keskittyä miehityksen todellisten syiden poistamiseen.

  2. ’Mitä hyötyä on boikotista’ on hyvä kysymys. Boikoteilla pyritään vaikuttamaan päättäjien käytökseen joko suoraan tai välillisesti, yleisen mielipiteen kautta. Israelin tapauksessa boikotilla voidaan lisätä Israelin hallituksen halukkuutta luopua miehityksestä nostamalla miehityksen taloudellista, poliittista ja diplomaattista hintaa. Se antaa tukea niille poliittisille voimille Israelissa, jotka ovat halunneet siirtyä tähän suuntaan jo kauan sitten. Israel on tämän konfliktin osalta oikea kohde boikotille, koska se on valta-asemassa suhteessa palestiinalaisiin.

    Yhteistyö ja ymmärrys ovat tärkeitä asioita, mutta ei miehitys ole jatkunut kohta puolta vuosisataa sen tähden, etteivät israelilaiset ja palestiinalaiset ole ymmärtäneet tehdä yhteistyötä. Konfliktin ytimessä on ollut kahden kansallisen liikkeen kamppailu samasta maa-alueesta. Kamppailu ei ole tasapuolinen, vaan yksi hyvin vahva osapuoli on jo pitkään ylläpitänyt sotilasmiehitystä paljon heikomman osapuolen kustannuksella. Miehitys on antanut mahdollisuuden siirtokuntien rakentamiselle ja jatkuvalle laajentumiselle. Siirtokunnat ovat ongelmallisia etenkin siksi, että ne vievät jatkuvasti sitä maata, jolle rauhanneuvotteluissa on kaavailtu palestiinalaisvaltiota.

    Ei boikotin tarkoituksena ole saada vain yksittäisiä yhtiöitä siirtämään tuotantolaitoksiaan, vaan ylläpitää painetta, kunnes saadaan aikaan laajempi muutos. Tästä syystä useimmat palestiinalaiset tukevat boikottia siitä huolimatta, että sillä saattaa olla lyhyellä aikavälillä taloudellisia vaikutuksia heihinkin.

    Mainittakoon vielä, että kuten Kirkon Ulkomaanavun verkkosivuilta ja omasta artikkelistani voi huomata, KUA ei ole ainakaan tähän mennessä kannattanut boikottia vaan pelkästään siirtokuntatuotteiden merkitsemistä.

  3. Miehityksen lopettamista vaativat jättävät huomiotta jotakin hyvin oleellista. Kun Israel vuonna 2005 veti siirtokuntansa ja joukkonsa Gazasta, ei tuloksena ollut suloinen rauha vaan lisääntynyt ja edelleen jatkuva rakettiterrori Gazasta Israeliin.

    Länsirannan ympäristössä Israelin puolella sijaitsevat raketinkankantaman päässä maan suurimpien kaupunkien lisäksi tärkeimmät lentokentät ja satamat sekä teollisuus- ja energialaitokset (Gazan naapurusto on maaseutua ja autiomaata). Jos Israel vetäytyisi ja Länsiranta päätyisi terroristien hallintaan, kuten lävi Gazassa, ei maailmasta löytyisi tahoa, joka pystyisi turvaamaan Israelin sydänalueen rakettiterrorilta. Pelkkä Israelin boikotoiminen ja painostaminen ei osu tämän ongelman ytimeen.

    Miehityksen päätymisen kannalta ei ole hyödyllistä, että kaikki vastuu ja vaatimukset kaadetaan Israelin niskaan. Siirtokuntien korostaminen rauhan suurimpana esteenä on osa tätä toimintatapaa. Israel on ennenkin vetäytynyt siirtokunnista (Siinai 1982, Gaza 2005), joten se ei ole mikään ongelma. Rajat tulevat sinne minne ne sovitaan. Se, että myös konfliktin toiselta osapuolelta vaadittaisiin jotakin, näyttää olevan tabu. Rauhaa ei voi syntyä Israelin yksipuolisin toimin, siihen tarvitaan kumpaakin osapuolta.

    Se, että KUA korostaa EAPPI-toiminnan puolueettomuutta, mutta kaikki toimet ja vaatimukset kohdistetaan vain toiseen osapuoleen, antaa toiminnasta oudon kuvan. Vaikutelmaa korostaa EAPPI-sivuston Missio ja visio -sivulla mainitut YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 ja 338, joiden väitetään olevan osa ohjelman selkärankaa, vaikka niiden arabiosapuolta velvoittavat kohdat eivät näy millään tavalla edes juhlapuheissa, saati käytännön toiminnassa.

    EAPPI- ja BDS-kampanjoiden arvostelijat kaipaavat siis tasapuolisuutta ja rehellisyyttä. Ettei puhuttaisi selkärangasta silloin, kun kysymys on sen puutteesta. Ainoastaan toisen osapuolen painostaminen ja vain sen rikoksista ja virheistä raportoiminen ei tuo rauhaa alueelle ja päätä sen myötä miehitystä.

  4. Israel on ennenkin vetäytynyt siirtokunnista, kuten sanot, ja toivottavasti tekee niin jälleen. Länsirannan siirtokunnat ovat kuitenkin aivan eri mittakaavassa kuin Siinailla ja Gazan kaistalla. Toki maata vaihtamalla voidaan sopia rajat, joiden puitteissa useimmat siirtokunnat saavat jäädä. Mikäli rauha ja kahden valtion ratkaisu toteutuu, näin varmasti käykin. Siirtokuntien jatkuva kasvu tekee tästä kuitenkin yhä vain vaikeampaa. Vihreän linjan toisella puolen asuu jo yli puoli miljoonaa israelilaista siviiliä. Osa heistä asuu hyvin syvällä Länsirannalla, vieden parhaita maita ja vesivarantoja. Vaikka monet tai jopa useimmat siirtokuntalaiset jäisivät rajamuutosten vuoksi paikoilleen, joutunevat vähintään kymmenet tuhannet siirtymään, jotta Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin saataisiin syntymään edes jokseenkin elinkelpoinen palestiinalaisvaltio.

    Tämä on se käytännön syy, jonka vuoksi monet Israelin vasemmiston edustajat ja heidän tukijansa vastustavat siirtokuntaliikettä. Se vaarantaa kahden valtion ratkaisun ja sen myötä sionismin ytimen, Israelin säilymisen enemmistöltään juutalaisena ja demokraattisena valtiona. Mikäli elinkelpoista Palestiinan valtiota ei synny, ryhtyvät palestiinalaiset ennenpitkää vaatimaan demokraattisia oikeuksia Israelissa. Tästä on jo merkkejä ilmassa. Palestiinalaiset itse ovat alkaneet puhua siitä, miten he näkevät tilanteensa muistuttavan ehkä enemmän Etelä-Afrikkaa kuin Algeriaa.

    Totta kai Israelissa on harkittava tarkkaan miten suojata oma väestönsä sodalta ja terrorismilta. Lopulta paras tae Israelin turvallisuudelle on sellainen rauha, jonka myös palestiinalaiset kokevat oikeudenmukaiseksi. Näin ei tapahtunut Gazan vetäytymisessä, sillä vaikka siirtokunnat poistuivat, jäi saarto ja monentasoinen kontrolli voimaan. Gazalaisten elämän laatu ei parantunut. Siirtokuntien purku myös toteutettiin yksipuolisesti, jolloin Hamas pääsi ottamaan siitä ”kunnian” sen sijaan, että se olisi tehty neuvottelemalla, jolloin PA olisi voinut osoittaa rauhanomaisten keinojen johtavan tuloksiin. Joka tapauksessa siirtokunnat eivät sinänsä lisää Israelin turvallisuutta siinäkään tapauksessa, että miehitys niin tekisikin. Jonkinlaisena välietappina on hyvinkin mahdollista nähdä tilanne, jossa siirtokuntia puretaan, mutta sotilaallinen kontrolli säilytetään kunnes saadaan aikaan pysyvä rauhansopimus.

    Tiedän, että EAPPI-vapaaehtoiset vierailevat säännöllisesti siirtokunnissa kuulemassa myös siirtokuntaliikkeen näkökantoja sekä vierailevat Sderotin kaupungissa Gazan rajalla todistamassa rakettitulen aiheuttamaa pelkoa ja kärsimystä sekä kuulemassa israelilaiset kertomuksia. Näistäkin puhutaan. EAPPI myös toimii yhteistyössä useiden israelilaisten rauhanjärjestöjen ja ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Nämä ajattelevat, että vaatimuksia kannattaa ensisijaisesti kohdistaa selvästi vahvempaan osapuoleen, jolla on valta tehdä muutoksia. Siksi niiden kohteena on miehittäjä, ei miehitetty.

  5. Israel on varmasti vahvempi osapuoli, minkä se on myös osoittanut voittamalla kaikki arabimaiden sitä vastaan aloittamat sodat. Siitä huolimatta Israel ei voi tehdä rauhaa yksin, eikä yksin toteuttaa kaikkia niitä asioita, joita kestävän rauhan saavuttaminen edellyttää.

    Kaikkien vaatimusten ja boikottien kohdistaminen vain Israeliin väheksyy palestiinalaisia rauhanteon osapuolena. Tai sitten se tarkoittaa, että Israelin olisi suostuttava kaikkiin palestiinalaisten vaatimuksiin. Kummallekaan perustalle ei voida rakentaa oikeudenmukaista, pysyvää rauhaa.

    Rauhaa ovat molemmilla puolilla tekemässä aikuiset ihmiset. Kummankin on kannettava vastuunsa, eikä niin, että toinen kantaa kaiken vastuun ja toista kohdellaan kuin ymmärtämätöntä lasta. Palestiinalaiset ovat sentään perustamassa omaa itsenäistä valtiota!

    Jos palestiinalaiset tosissaan haluavat oman valtion, heidän on ryhdyttävä pohtimaan realististen tavoitteiden asettamista. Palestiinalaiset ovat ainoita pakolaisia maailmassa, joilla pakolaisuus periytyy sukupolvesta toiseen. Tähän vedoten he ovat lukinneet yhdeksi tärkeimmäksi rauhanehdoksi neljän miljoonan arabin oikeuden muuttaa vapaasti Israeliin (ns. paluuoikeus).

    Lukinneet, vaikka erinomaisen kirkkaasti tietävät, ettei Israelia suuremmillakaan valtioilla olisi mahdollisuutta ottaa vastaan näin suuria määriä pakolaisia. Ei osoita kovinkaan aktiviista halua päästä sopuun esittämällä samaan aikaan Israelin täyttämistä arabeilla ja itsenäisen Palestiinan tyhjentämistä juutalaisista.

    Mitä tämä kaikki kertoo palestiinalaisten omasta halusta saada aikaan rauhansopimus ja päättää miehitys? Miten vaatimusten ja toimien kohdistaminen vain Israeliin huomioi nämä merkittävät esteet rauhan ja miehityksen päättymisen tiellä? Eivätkö palestiinalaisten lukitsemat mahdottomat vaatimukset vaaranna paljon enemmän kuin siirtokunnat?

  6. Ps. En ole huomannut, että mainitsemasi EAPPI-vapaaehtoisten vierailut rakettiterrorin vaivaamassa israelilaisessa Sderotin kaupungissa näkyisivät millään tavalla heidän raportoinnissaan tai muussa mielipidevaikuttamisessaan. Oletko sinä?

  7. Vaikka Israel on selvästi vahvempi osapuoli, joka on voittanut sekä muiden että itsensä aloittamat sodat, tarvitaan rauhan tekemiseen tietysi kaksi. Rauhanneuvotteluiden suhteen myös palestiinalaisia kohtaan tulee esittää vaatimuksia. Tästäkin olemme samaa mieltä. Mainitsemasi pakolaiskysymys on tietysti yksi näistä ydinkysymyksistä, johon pitää löytää kompromisiratkaisu. Ei pidä paikkaansa, että siihen olisi joku ”lukittu” kanta (vaikka toki joillain yksilöillä saattaa henkilökohtaisesti näin ollakin). Tässäkin kysymyksessä on aiemmissa neuvotteluissa ollut paljon merkkejä siitä, että palestiinalaisneuvottelijat ovat tosi paikan tulleen olleet valmiita kompromisseihin aivan kuten monet israelilaisneuvottelijatkin.

    Kannattaa tutustua esimerkiksi Geneva Initiativeen, joka on israelilaisten ja palestiinalaisten entisten päättäjien neuvottelema ”virtuaalirauhansopimus”:
    http://www.geneva-accord.org

    Rauhaan tarvitaan kaksi, mutta sen sijaan miehityspolitiikka ja siirtokuntien laajeneminen ovat täysin Israelin käsissä. Sen suhteen voi tehdä päätöksiä täysin irrallaan palestiinalaisten rauhantahdosta tai sen puutteesta. Siirtokuntarakentaminen ja siihen tähtäävä miehityspolitiikka jättävät vähemmän neuvoteltavaa, muuttavat alueen karttaa, kurjistavat elämää ja puhuvat Länsirannan asukkaille omaa karua kieltään Israelin rauhantahdosta. Se on kansainvälisen oikeuden vastaista ja vaikeuttaa sekä neuvotteluratkaisun syntymistä että mahdollisuutta edes aloittaa neuvotteluita. Siksi sen päättyminen on niin rauhaa tahtovien palestiinalaisten kuin rauhaa tahtovien israelilaistenkin edun mukaista.

    PS Itse olen kuullut EAPPI-vapaaehtoisten puhuvan Sderotin tuskasta ja lukenut myös blogeja aiheesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s