VIERASKYNÄ: Kaikki sodankäynti on hybridiä

Kuva: Wikipedia

Kuva: Wikipedia

 

Ilmari Käihkö on tohtorikoulutettava Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian, turvallisuuden ja johtamisen laitoksella, sekä Uppsalan Yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella. Hän on kiinnostunut voiman muodostamisesta, kontrolloinnista ja käytöstä ja on kirjoittanut mm. Afrikan konflikteista, sekä Ruotsin ja Suomen strategiasta Afganistanissa. Kirjoitus on lyhennelmä pidemmästä englanninkielisestä tekstistä.

Jos kuluneen vuoden mediaraportointiin on uskomista, on sodankäynti kokenut suuren muutoksen: hybridisota tulee – emmekä ole valmiita. Vaikka termi itsessään ei ole uusi, on se noussut suureen julkisuuteen Venäjän osallistuttua sotaan Ukrainassa. Sen myötä Putin – ”hybridisodan spesialisti” – on palauttanut väkivallan takaisin osaksi Euroopan kansainvälistä politiikkaa.

Tämä teksti käsittelee kriittisesti hybridisodankäynnin konseptia. Lienee syytä sanoa jo heti kättelyssä, että termi on turha. Onhan Puolustusvoimain komentajakin jo todennut, että nykyaikainen sodankäynti on hybridiä. Hybridisodasta onkin tullut vain uusin muotisana, jonka kohtalo lienee lopulta sama kuin useimpien muidenkin: ne kestävät hetken ennen kuin unohtuvat, ja katoavat vähitellen käsitteiden romukoppaan. Kuten Carl von Clausewitz kirjoitti, tämänkaltaiset muotisanat ovat “turmiollisia… strategisia kliseitä… [joita] kukaan ei tunne velvollisuutta määritellä.”

Tämä pätee pitkälti myös hybridisodankäynnin käsitteeseen, jota harvoin täsmällisesti määritellään niin journalistien kuin tutkijoidenkaan taholta. Tuore poikkeus on Charly Salonius-Pasternakin ja Jarno Limnéllin määritelmä, joka tosin juontunee Frank Hoffmanin tunnetummasta kuvauksesta (ja joka rakentuu useista muista muotisanoista). Heidän mukaansa:

Hybridisodankäynnin voi nähdä ”älykkäämpänä” tapana käydä sotaa, sillä sen avulla poliittiset päämäärät pyritään saavuttamaan ilman laajaa asevoimien ja väkivallan käyttöä. Kyse on massiivista väkivaltaa lievempien keinojen monipuolisesta käyttämisestä. Tällöin muun muassa kyberhyökkäykset, taloudelliset painostustoimet, informaatio-operaatiot ja väestön keskuuteen epävarmuutta luovat rajalliset fyysiset iskut saattavat itsessään olla riittäviä poliittisten päämäärien saavuttamiseen.

Hybridisodankäynnin erityispiirre on sodan ja rauhan välisen rajan tietoinen hämärtämien. Hybridisotaa ei julisteta, vaan se alkaa yleensä huomaamatta. Hybridisota voi johtaa tai olla johtamatta laajamittaiseen aseelliseen sotaan. Voidaan sanoa, että hybridisodankäynti sisältää kaikki sodankäynnin osa-alueet ja yhdistelee tavanomaisen ja epätavanomaisen sodankäynnin keinoja.

Hybridisodankäynti on siis kehittyneempää, kokonaisvaltaisempaa mutta rajoitetumpaa sotaa, joka valjastaa käyttöönsä tavanomaiset ja epätavanomaiset sotilaalliset kuin ei-sotilaallisetkin keinot. Toiseksi, hybridisodankäyntiin vastaaminen on vaikeaa, koska se ei suoraan sovi vallitseviin käsityksiimme sodasta ja rauhasta. Huomionarvoista onkin, että hybridisota koetaan pelkästään uhkana, eikä mahdollisuutena. Sanan hybridi etymologia on tässä suhteessa kuvaava: se juontuu vapaan miehen ja orjan jälkeläisestä, tai sekarotuisesta rakista. Jos nämä kaksi ilmiötä muodostavat hybridisodankäynnin, on käsite turha. Kumpikaan ilmiöistä kun ei ole varsinaisesti uusi. Tämän seurauksena kaikki sodankäynti on hybridiä.

Kehittyneempi, ”älykkäämpi” sota?

Ajatus siitä, että hybridisodankäynti on ”älykkäämpi” tapa sotia pohjautuu oletukseen siitä, että sodankäynti kehittyy. Viimeisten vuosikymmenien aikana onkin esitetty ajatuksia siitä, että sodankäynti edistyy vallankumousten tai sukupolvien myötä kohta jotakin kehittyneempää ja parempaa. Ehkä ongelma on se, että Putin näyttää onnistuneen Ukrainassa siinä, missä länsi on epäonnistunut esimerkiksi Afganistanissa: erilaisten keinojen yhteensovittamisessa siten, että syntynyt synergia johtaa poliittisten päämäärien saavuttamiseen. Afganistan on tuorein esimerkki sodasta, jossa oli alusta asti selvää, ettei pelkkä väkivalta tulisi riittämään. Tämän seurauksena Suomikin oli toteuttamassa ISAF-operaation kolmea operaatiolinjaa – turvallisuus, kehitys ja hallinto – jotka yhdessä johtaisivat voittoon. Jälkikäteen on kuitenkin vaikea nähdä, että esimerkiksi Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia olisi johtanut suureen menestykseen. Samalla yhteistyö paikallisten toimijoiden, niin huonosti käyttäytyvien miliisien kuin paikallisten viranomaistenkin kanssa oli usein kaikkea muuta kuin saumatonta. Putinin sen sijaan uskotaan pitkälti saavuttaneen tavoitteensa Ukrainassa juuri erilaisia keinovalikoimia yhdistäen, yhteistyössä ukrainalaisten separatistien kanssa. Hybridisodankäynnistä puhuessa yhdistyykin kaksi tunnetta – ihailu ja pelko – jotka yhdessä johtavan kysymykseen siitä, onko länsi pudonnut sodankäynnin kehityksen kelkasta? Voiko esimerkiksi Suomi vastata uhkaan, jonka Venäjän hybridisodankäynti muodostaa?

Afganistan on paras esimerkki siitä, miten länsimaiset demokratiat ovat kamppailleet nykyaikaisen sodankäynnin kanssa. Kuten todettu, väkivalta ei yksin tarjonnut poliittisia ratkaisuja niihin ongelmiin, joita yritimme Afganistanissa ratkaista. Jos hybridisodankäynti on ”älykkäämpi” keino käydä sotaa, kävivät länsimaat sitä Afganistanissa pitkälti ”typerästi” ja suppeasti, lähinnä väkivaltaan turvautuen. Tulokset olivat sen mukaisia, ja valtaosa joukoista vedettiin maasta vuoden 2014 lopussa siitä huolimatta, että sota maassa jatkuu edelleen.

Demokratioiden päänsärky

Vaikka ajatus sodankäynnin lineaarisesta kehityksestä on turhan yksinkertainen, on silti syytä kysyä, mikä demokratioiden sodankäynnissä sitten mättää? Yksi, etenkin tutkijoiden puolelta usein kuultu vastaus, on ettei riittävän moni ole lukenut Clausewitziaan. Vaikka tämä on luultavasti totta, on Clausewitz kuitenkin jättänyt ratkaisevan jäljen käsitykseemme sodankäynnistä. Mikä tärkeintä, hän yksinkertaisti sodan yhteen asiaan: väkivaltaan. Clausewitzin mukaan sodankäynti keskittyy taisteluun, jonka tarkoituksena on tuhota vastustajan kyky puolustaa itseään – käytännössä asevoimat. Vastustajan ollessa puolustuskyvytön voi voittaja käytännössä sanella rauhanehdot; sotilaallinen voitto johtaa siis suoraan poliittiseen voittoon.

Tämä yhtälö ei enää päde. Asetelma toimi niin kauan, kuin kaikki osapuolet hyväksyivät sen ja kävivät sotaa samalla tavalla. Koska länsi hallitsi tämänkaltaisen, pitkälti teknologiseen ylivertaisuuteen perustuvan sodankäynnin, johtaa asetelman hyväksyminen muiden toimijoiden tappioon. Näiden alkaessa muuttaa asetelmaa ja toimia niin sanotusti epäsymmetrisesti pidettiin tätä lännessä epäreiluna. Kaikki sodankäynti on kuitenkin epäsymmetristä, koska sitä käyvät toimijat eivät koskaan omaa täysin identtisiä kykyjä ja intressejä. Mikä tärkeintä, jokainen rationaalinen toimija pyrkii käyttämään omia vahvuuksiaan vastustajan heikkouksia vastaan. Kuten Conrad Crane toteaa, “on kaksi tapaa lähestyä sodankäyntiä, asymmetrinen ja typerä”.

Onko demokraattisen lännen suurin ongelma sitten se, että sodankäynti nähdään kapeasti väkivaltana? Tällöin Clausewitzin lainatuin maksiimi, jonka mukaan sodankäynti on politiikan jatkamista toisilla keinoilla, tulkitaan demokratioissa siten, että sodan syttyessä vastuu sodankäynnistä jaetaan kahtia: siinä missä poliitikot vastaavat poliittisesta ohjauksesta ja ei-sotilaallisista toimista, on väkivallan käyttö yksinomaan sotilaiden tehtävä. Vaikka nykyisten normien mukaan poliitikot ovat asetelmassa sotilaiden yläpuolella, ei vastuualueiden erottaminen toisistaan kuitenkaan ole käytännössä helppoa. Sodankäynti johtaakin todellisuudessa aina tämän suhteen testaamiseen – mikä vuorostaan herättää demokratian kannalta vaikeita kysymyksiä. Sotilaiden puolelta taas on jatkuvasti valitettu, että poliittinen ohjaus johtaa käytännössä sotimiseen toinen käsi selän taakse sidottuna.

Clausewitzin voi kuitenkin tulkita myös toisin, jolloin sodankäynti ei ole väkivaltaa, vaan edelleen politiikkaa. Tämä on etenkin totta rajoitetussa sodankäynnissä, jossa liiallinen väkivalta on suorastaan haitallista. Jos ja kun väkivalta ei riitä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen, on turvauduttava myös ei-sotilaallisiin keinoihin. Näin teimme Afganistanissa, joka on esimerkkinä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Myös totaalisessa sodassa jo pelkkä kotirintaman käsite paljastaa, etteivät keinot voi pohjautua pelkkään väkivaltaan. Epätavanomaiset keinot – joiden määrittely on usein umpimähkäistä – ovat vuorostaan yhä tavanomaisempia. Hyvänä esimerkkinä tästä on erikoisjoukkojen laajentunut rooli. Mitä tulee keinovalikoimaan, kaikki sodankäynti on hybridiä.

Sodankäynnin muuttuvat käsitteet

Afganistan valaisee hyvin myös toista hybridisodankäynnin ilmiötä, sodan ja rauhan välisen rajan hämärtymistä. Nämä kaksi on perinteisesti nähty toistensa vastakohtina, jolloin toinen on aina vallitseva olotila. Sota voidaan kuitenkin tilan lisäksi ymmärtää myös toimintana. Kuten tiedämme, Afganistanissa suomalaissotilaat eivät virallisesti olleet sodassa (joka siis pitää julistaa), mutta silti sodankaltaisessa tilanteessa (jossa kuitenkin pätivät sodan lait). Omituiselta kuulostava tilanne ei ole ainutlaatuinen. Esimerkiksi Yhdysvallat on virallisesti julistanut sodan viisi kertaa koko historiansa aikana – viimeksi toisessa maailmansodassa. Jos sodanjulistus on kriteeri sodankäynnille, ei Yhdysvallat siis käynyt sotaa Koreassa, Vietnamissa tai Irakissa, Venäjä Ukrainassa – tai Suomi Afganistanissa. On yksinkertaisesti helpompi olla julistamatta sotaa. Tämä vahvistaa Sir Rupert Smithin teesiä siitä, että modernia sodankäyntiä kuvaa pikemminkin pitkäaikainen konfrontaatio kuin perinteinen sodan ja rauhan dikotomia. Tällöin on helpompi myös ymmärtää, miten Afganistanissa julistettu voitto näyttää edelleen kaikkea muuta kuin rauhalta. Lännen tarrautuessa vanhaan dikotomiaan on sen vastustajien helppo hyväksikäyttää käsitteiden joustamattomuutta toimimalla yllättävästi ja sekaannusta herättäen – esimerkiksi jättämällä univormun hihamerkit kotiin. Sodan ja rauhan raja ei kuitenkaan koskaan ole ollut täysin selvä, joten tässäkin suhteessa kaikki sodankäynti on hybridiä.

Vain sodankäyntiä

Hybridisodankäynti ei ole tarpeellinen käsite. Emme tarvitse uutta huonosti määriteltyä muotisanaa, jonka päätarkoitus on piilottaa taakseen lukuisia yhtä huonosti määriteltyjä termejä. Hybridi asettuu käytännössä kolmanneksi vaihtoehdoksi tavanomaisen ja epätavanomaisen sodankäynnin välimaastoon – jotka ovat paraatiesimerkkejä suhteellisista ja epätarkoista käsitteistä. Termin hybridi käyttö jo itsessään paljastaa, ettei käsite ole loppuun asti mietitty. Muutenhan se voitaisiin korvata täsmällisemmällä termillä.

Koska hybridisodankäynti lepää tällaisten epämääräisten käsitteiden muodostamalla epävakaalla pohjalla, on vaikea nähdä, miten se voi palvella päätöksentekijöitä esimerkiksi puolustuspoliittisten ratkaisujen muodostamisessa. Tähän asti vastuu muutoksista on asetettu pitkälti siviiliyhteiskunnan harteille, jotta ne voisivat paremmin tukea sotilaallista maanpuolustuksessa. Onkin selkeitä merkkejä siitä, että lännessä tullaan panostamaan enenevissä määrin perinteiseen kansalliseen puolustukseen.

Tässä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, että perinteiset puolustusratkaisut ovat vastaus totaaliseen sotaan – eikä tällaisia sotia enää juuri esiinny. Onkin huomionarvoista, ettei esimerkiksi tuoreessa Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötä koskevassa raportissa edes mainittu sanaa hybridisodankäynti. Uudesta konseptista huolimatta Venäjän toimien aiheuttamia reaktioita voikin parhaiten kuvata paluuna menneisyyteen. Suurempi ongelma on, että palaamalla vanhaan tuttuun ratkaisuun on myös helppo lakaista pöydän alle ne tärkeät kysymykset, jotka Ukrainan sota on tuonut julkisuuteen. Positiivisemman näkemyksen mukaan – jota Salonius-Pasternakin ja Limnéllin voidaan tulkita edustavan – tämä on myös mahdollisuus, jonka muuten kyseenalainen käsite on auttanut luomaan. Jos otamme nämä kysymykset – etenkin politiikan ja sodankäynnin suhteesta sekä muotisanojen hyödyllisyydestä – vakavasti, ei hybridisodankäynti ole ollut turha käsite. Eri asia kuitenkin on, otammeko tämän haasteen vastaan. Oletus hybridisodankäynnistä vain uhkana ei esimerkiksi anna hyvää kuvaa siitä, että termi johtaisi omien sodankäyntiin liittyvien käsityksiemme uudelleenarviointiin. Aloittamalla vakaammalta pohjalta huomaisimme pian, että kaikki sodankäynti on hybridiä.

6 responses to “VIERASKYNÄ: Kaikki sodankäynti on hybridiä

  1. Päivitysilmoitus: Kaikenlaisia hybridejä | Nipen blogi·

  2. Päivitysilmoitus: Uhmaikäisestä Nato-pissikseksi: The Ulkopolitist 4 vuotta | The Ulkopolitist·

  3. Väität, että perinteiset puolustusratkaisut ovat vastauksia totaaliseen sotaan, joita ei enää juuri esiinny. Mikä on ”perinteinen puolustusratkaisu”? Jos katsotaan yleistä länsimaista kehitystä, voidaan todeta, etteivät useimmat länsimaat ole valmistautuneet totaaliseen sotaan enää 20 vuoteen. USA lakkasi tällaiset valmistelut jo 1950-luvun lopussa, kun se päätteli, ettei mahdollisessa ydinsodassa ehdittäisi kuitenkaan mobilisoida yhteiskunnan resursseja. Käytännössä normaalitilanne ja ”perinteinen” länsimainen puolustusratkaisu on ammattiarmeija, joka sille varatuin resurssein hoitaa sotaa alempia kriisejä ulkomailla ja tukee siviiliviranomaisia tulvissa ja muissa katastrofeissa. Tämä on paluu normaalitilaan ennen Saksan-Ranskan sotaa.

    Ukrainan tapauksessa ongelmana on nimenomaan se, ettei yhteiskunnalla ole kykyä totaaliseen sotaan. Tämän seurauksena sotaa käy vain pieni osa asevoimista eikä koko kansakunnan resursseja saada valjastettua sotaponnistuksiin. Jos Ukraina kykenisi edes osittaiseen liikekannallepanoon, sen pitäisi olla helppoa polkaista maasta muutaman sadan tuhannen miehen armeija, joka pyyhkisi ”kansantasavalloilla” pöytää ja pakottaisi Venäjän joko totaaliseen sotaan Ukrainan valtaamiseksi tai perääntymään. Jopa normaalin armeijan pitäisi kyetä tähän, jos se olisi taistelukykyinen ja -haluinen.

    Suomen tapauksessa meidän asymmetriaamme on ninenomaan se, että meillä on kyky vastata hyökkäykseen totaalisella sodalla. Meillä on yhteiskunta, joka kykenee mobilisoimaan kaikki resurssinsa maanpuolustukseen. Tämä merkitsee sitä, että voimme panostaa sodankäyntiin suhteessa tuntuvasti enemmän kuin mahdollinen hyökkääjä. Venäjä operoi jo nyt kestokykynsä rajoilla.

    Käytännössä tämä tarkoittaa, että hybridisota on meidän puolellamme. Naapurin katumaasturi on sijoitettuna jollekin sodan ajan joukolle. Lapsesi opettaja on jääkärijoukkueen johtaja. Kotikuntasi palloiluhalli on perustamiskeskus. Koneurakoitsijan kaivuri on pioneerityökone. Paikallinen konepaja on ammustehdas. Kaikki nämä resurssit ovat normaalioloissa siviilikäytössä, kasvattamassa bruttokansantuotetta ja poissa sotatoimien ulottuvilta, mutta jos on tarvis, meillä riittää voimaa niin paljon, että meitä eivät pienet vihreät miehet lannista. Maan valtaamiseen tarvittaisiin Venäjältäkin totaalista sotaa eikä sillä ole siihen kykyä.

  4. Päivitysilmoitus: VIERASKYNÄ: Toinen ydinasekausi ja peloteoptimismin vinoumat | The Ulkopolitist·

  5. Päivitysilmoitus: VIERASKYNÄ: Toinen ydinasekausi ja peloteoptimismin vinoumat | Ulkopolitist·

  6. Päivitysilmoitus: Ydinvoima vaatii uskoa ihmiseen – Niko Peltokangas·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s