Ne tietävät, mitä teimme viime kesänä

Tämä on Suomi-kuva.

Tämä on Suomi-kuva.    [Kuva: Elina Ylä-Mononen]

Vanha vitsi kertoo suomalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta, jotka Afrikassa katselevat norsua safarilla. Ruotsalainen miettii toimisiko norsu litteäpakattuna kotona koottavana sisustuselementtinä. Norjalainen kysyy onko norsulla intressejä arktisella alueella. Suomalainen on hiljaa, koska keskittyy etsimään savannilta karhua kysyäkseen siltä, mitä se meistä ajattelee. Tässäkin julkaisussa on vinoiltu suomalaisten avokätisesti kuvailtuna tahattomasta oikusta nähdä Venäjä tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä juttu ei kuitenkaan käsittele Venäjää (paitsi vähän lopussa). Tämä juttu käsittelee sitä norsua, mitä se meistä on viime aikoina sanonut, ja miksi meidän pitäisi siitä välittää.

Suomen julkisuuskuvaan on tullut kesän aikana tahra. Tämä ei tarkoita ettemme tunnetusti ja tunnustetusti olisi (melkein) kärjessä PISA:n oppimistuloksissa, tai Transparency Internationalin korruptioindeksissä, ettei meillä olisi kansainvälisesti huippulaadukasta kouluopetusta, matalia (vaikka kasvavia) tuloeroja tai ihastuttavan kansanläheistä presidenttiä, joka soittaa muina miehinä luonto-ohjelmaan keskustellakseen palsternakasta. Tämän kauniin ja hyvin hoidetun julkisivun rinnalle on kuitenkin kohonnut ruma parakki, missä ulkoa katsottuna asuu taantuneita muukalaisvihaisia itään kääntyneitä penninpihtaajia, joille muu maailma on uhka. Tämä epämukava rinnakkaistodellisuus on sekin Suomi. Mikä merkittävämpää, se on juuri se Suomi, jonka moni meistä on aina tiennyt olevan olemassa ja jonka takia Suomen hehkuttaminen kansainvälisellä areenalla on tuntunut joskus epätodelta. Ei siksi, ettei kiiltokuva-Suomi olisi myös totta, vaan koska kliseisesti mutta tosiasiallisesti suomalaisten mielestä omakehu haisee, häpeästä ei puhuta ja siksi usein päädytäänkin olemaan hiljaa. Maabrändin muotoiluun ja markkinointiin on kaikeksi onneksi viime vuosina panostettu, ja suomalaiset ovat jo kansainväliselläkin tasolla sen tottuneita edistäjiä jakaessaan sosiaalisessa mediassa Suomen viimeisimpiä kärkisijoja tai “10 things you should love about Finland”-listauksia. Säröt julkisivussa eivät missään nimessä ole ainut asia, mitä kansainvälinen media Suomesta esille nostaa, tai mikä ihmisten mieliin jää. Tänä kesänä säröjä kuitenkin tuli monta peräjälkeen.

Ensiksi on Kreikka. Suomen vastustus Kreikan lainapaketille noteerattiin laajasti ulkomailla. Suomen asema oli kenties odotettavissa, olimmehan viimeksi esittäneet tiukkoja vastalauseita vuoden alussa. Kuitenkin tällä kertaa heinäkuussa huomio keskittyi erityisesti uuden hallituksen kokoonpanoon ja ulkoministeri Timo Soinin vankkumattomana ilmaistuun linjaan uutta lainapakettia vastaan. Perussuomalaisia kuvailtiin “nationalistiseksi EU-vastaiseksi puolueeksi”, ja samalla muistutettiin, kuinka lopulta vakausmekanismin sääntöjen mukaisessa hätämenettelyssä olisi mahdollista kiertää Suomen veto 85%:n äänienemmistöllä. Suomen vaikutusvallan rajallisuudesta oli tullut yhtäkkiä kiitollisuuden aihe.

Suomen profiloituessa Kreikan lisärahoituksen vastustajaksi katseet kääntyivät myös itse Suomen talouteen. Pohjaa talouskeskustelulle jo alkukesästä loivat tunnetun taloustieteilijä Paul Krugmanin kaksi (1 ja 2) New York Timesin blogissaan julkaisemaa kirjoitusta Suomen talouden selviytymiskyvystä, minkä heikkoutta Krugmanin sanojen mukaan oli syytä korostaa. Kiteytettynä kirjoitusten sanoma oli, että Suomen vuodesta 2008 jatkunut taloudellinen ahdinko ja kyvyttömyys muuttaa talouden suuntaa oli pitkälti euron vaikutusta, ja vaikka “Kreikan tilanne edustaa aivan eritasoista kipuilua”, Suomi on systemaattisista syistä kuitenkin Kreikan kanssa samassa veneessä. Samoja Kreikka-vertauksia oli käytetty The Guardianissa jo huhtikuussa. Heinäkuussa taas Kreikka-neuvotteluiden aikaan kansainvälisessä mediassa alkoi uusi Suomi-keskustelun aalto. Suomen eurosidonnaisuutta tarkasteltiin taakkana, Suomi rinnastettiin jälleen taantumassaan Kreikkaan, jopa siinä määrin, että jos Kreikan ongelmien katsottiin muuttuneen erityislaatuisista historiallisiksi, Suomen ongelmat olivat samalla edenneet pahoista erityislaatuisiksi. Seuraavalla viikolla sekä kyseinen Washington Postin kirjoittaja että Paul Krugman vertasivat Suomen talouskasvua Ruotsin lukuihin. Washington Postin päätyi kahdesta rumempaan johtopäätökseen, jonka mukaan Suomen ongelmat eivät johdu vain eurosta, vaan myös sisäisistä ongelmista, erityisesti Suomen markkinoiden hitaasta reaktiosta Nokia-nosteen menetykseen ja paperiteollisuuden ongelmiin.

Toiseksi on rasismi. Olli Immosen heinäkuussa julkaisema paatoksellisuudessan ja retoriikassaan breivikiläistä dadaa hipova Facebook-päivitys monikulttuurisuuden painajaisesta yhdistettiin kansainvälisessä mediassa sen läheisyyteen Norjan Utöyan joukkosurman muistopäivän kanssa. Myös Suomen kova linja Kreikan tukipaketin vastustuksessa tuotiin tässä yhteydessä esiin. Eri olosuhteissa tapaus olisi ulkomailla mahdollisesti linkitetty vahvemmin jo olemassaolevaan diskursiin perussuomalaisten huomattavasta vaalivoitosta ja populismin noususta Suomessa osana laajempaa eurooppalaista populismia. Tässä tapauksessa monikulttuurisuuden puolesta järjestetty ‘Meillä on unelma’ -mielenosoitus antoi uutisoinnille kuitenkin kiinnostavamman ja onnellisemman vaihtoehtoisen lopun.

Onneksi meillä on sentään uudenkiiltävä peliala! Toisaalta, luotammeko sen tuottamaan hypeen liikaa? Microsoftin Salon-irtisanomisten yhteydessä ulkomailla on noteerattu Suomen ongelma IT-asiantuntijoiden uudelleentyöllistämisessä. Yrittäjyyden tarjoaminen päällimmäisenä vaihtoehtona työttymyydelle on yhtäältä innovointiin kannustamista mutta toisaalta erikoistuneen työvoiman käyttämättä jättämistä. Pelialaan keskittyminen saattaa myös seistä innovoinnin tiellä. The Ulkopolitistin Saimaa Summitista tavoittama professori Alf Rehn kommentoi olevan Suomelle tyypillistä yli-idealisoida yhtä tuotetta kerrallaan – meillä on joko Kekkonen, Nokia, Rovio tai nyt Supercell. Kun innovoimme teemme sen tehottomasti rahoittamalla projekteja asettamatta niiden onnistumiselle takarajaa, tai Rehnin sanoin: “experiments without measurements”. Pelialan tulevaisuutta Suomen positiivisen julkisuuskuvan airuena ei voi varmasti ennustaa. Mahdollisuuksia on, kasvuakin luultavasti tulee, mutta yhä kiihtyvämmällä syklillä nostealat muuttuvat. Meidän tulisi ennen kaikkea katsoa rohkeasti tulevaisuuteen, mm. robotisaatioon, minkä kehitykseen Suomi voisi nyt panostamalla vaikuttaa. Kaiken huipuksi pelialan kruunumme Supercell:kään ei ole enää tahraton.

Tänä keväänä suosittu Honest Game Trailers verkkosarja arvioi Supercellin ‘Clash of Clans’ -pelin yli kolme ja puoli miljoonaa kertaa katsellulla videolla. Videolla Supercell kuvataan käytännössä lapsilta rahat riistävänä kylmän nerokkaana riippuvaisuustuottajana. Clash of Clans sen sijaan kuvataan moraalisesti arveluttavana koukutustuotteena, missä pelaaja liittyy vaaleahiuksisten sinisilmäisten klaaniin ryöstääkseen kultaa vihreiltä koukkunokkaisilta örkeiltä, jotka asuvat naapurissa. Jos pelaaja ei klaanin jäsenenä rakenna tarpeeksi tai ole muuten hyödyllinen, suljetaan hänet sen ulkopuolelle. Pääasiassa peli pyöriikin päättymättömien maanisten rakennusprojektien ympärillä. Kuulostaako jo suomalaiselta mökkilomalta?

On tärkeää kysyä, miksi meidän tulisi välittää, mitä muut meistä sanovat. Suomalaisessa keskustelussa on joskus vierastettu tätä kysymystä, tai kuitattu se toteamalla, ettei pitäisikään. On kuitenkin eri asia ajaa poliittista päätoksentekoa kansainvälisen uutisoinnin ehdoilla, kuin kuunnella ulkoapäin meihin kohdistuva kommentointia ja käyttää sitä peilinä. Suomen pimeää puolta ei ole mielekästä vältellä tai puhumattomuudella lakaista maton alle. Me olemme sileää julkisivua ja rosoista parakkia. Puhumalla itse varjopuolestamme voimme ohjata keskustelun suuntaa ja tehdä heikkouksistamme vahvoja kehitysalueita. Silloin päätämme aktiivisesti omasta identiteetistämme – prosessi, jota The Ulkopolitist on jo aiemmin käsitellyt. Huonoin strategia on jättää luurankomme ulkopuolisten yksinoikeudella komerosta löydettäväksi, samalla kun esittelemme muulle maailmalle väsyneitä kuvia järvimaisemista (kts. yllä).

Kun kansainvälisen median Suomi-kuvan silopinta rikkoutuu, voi kollektiivinen suomalainen ego tottumuksesta kokea kolauksen. Silloin saatammekin huomaamatta reagoida siirtymällä norsun näkemyksistä huolehtimisen sijaan aprikoimaan karhun aatoksia. Siitä kiinnostuneille olikin Harpersissa viime viikolla erinomainen artikkeli suomettumisesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s