Moninaisuus ei ole uhka

welcome

Kuva: #SuomiSaysWelcome -kampanja

Euroopan pakolaistilanteen kriisiytyminen herättää suuria tunteita. Suuri osa eurooppalaisista on järkyttynyt sotaa paenneiden kohtaamasta humanitaarisesta tragediasta. Arvioiden mukaan Syyrian sotaa on paennut yli 11 miljoonaa ihmistä – noin puolet koko maan väestöstä. Ihmisten Syyriassa kohtaaman väkivallan ja tuhon lisäksi miljoonat joutuvat elämään huonoissa oloissa pakolaisleireillä. Rohkeimmat ja hyväkuntoisimmat – tai epätoivoisimmat – yrittävät päästä Eurooppaan henkensäkin uhalla. Tuhannet ihmiset ovat hukkuneet Välimereen, tukehtuneet rekkojen kontteihin tai murskautuneet moottoriteille pudotessaan kyydistä.

Kaikki eivät kuitenkaan suhtaudu tilanteeseen pelkällä sympatialla. Äänekäs osa eurooppalaisia vastustaa jollain tapaa pakolaisten vastaanottamista. Suomen Kuvalehden teettämässä kyselyssäkin joka kolmas vastaaja oli edes jokseenkin samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: “Toivon, että Suomessa olisi mahdollisimman paljon vain syntyperäisiä suomalaisia, jotka jakavat suomalais-kansalliset arvot.” Internet-keskustelua seuratessa vihapuheen merkit vaikuttavat täyttyvän yhä useammin, tai vähintäänkin yhä julkisemmin. Olli Immosen (ps) suuttumusta herättäneet lausunnot ovat olleet vain yksi ulostulo, ja vaikuttaakin siltä, että monet pitävät pakolaisia jonkinlaisena uhkana taloudellisesti tai kulttuurillisesti.

Humanitaarisesta näkökulmasta on välttämätöntä, että pakolaisille pitää antaa turvaa. Asiasta voi toki väitellä, mutta se ei ole tässä tarkoitus – asiasta on kirjoitettu riittävästi muualla (esimerkiksi täällä). Jos tuosta lähtökohdasta ei tingitä, jäljelle jää kysymys: mitkä ovat pakolaisten vastaanottamisen seuraukset? Suuri maahanmuuttomäärä Suomeen tulisi vaikuttamaan väestörakenteeseen jollakin tapaa. Yhä suurempi (vaikkakin edelleen verrattain pieni) osa suomalaisia olisi kotoisin jostakin muualta. Pakolaistilanne ja maahanmuutto herättävät siis pitkällä tähtäimellä kiperiä kysymyksiä identiteetistä ja kansallisuudesta sekä kansalaisvaltiosta poliittisena projektina.

Monet tuntuvat kokevan moninaisuuden uhkana kansallisuudelle tai kansalaisuudelle. Väitän kuitenkin – ja alla kerron miksi – että moninaisuus ei ole uhka kansallisuudelle tai kansalaisuudelle, eikä varsinkaan suomalaisuudelle. Monikulttuurisuuskriitikkojen “painajainen” ei ole totta. Ongelmana tuntuu olevan, että kansalaisuutta ja kansallisuutta koskevat puheenvuorot tulevat tällä hetkellä pääasiallisesti kansallismielisen oikeiston ja äärioikeiston suunnasta. Rasistiset näkemykset eivät voi olla politiikan lähtökohta, joten millä tavoin aiheesta voisi keskustella asiallisesti, kunnioituksella, ihmisarvoa ja vapautta kunnioittaen?

Keskustelusta voi ottaa kierroksia pois tukeutumalla yhteiskuntatieteisiin ja pohtimalla valtion luonnetta poliittisen filosofian näkökulmasta. Yhteiskuntafilosofi tarkastelee asioita välittömän tilanteen ulkopuolelta ja kysyy: mikä on valtion tarkoitus ja mitkä keskeiset tehtävät sen tulee toteuttaa? Tarkastelemalla näitä seikkoja voimme myös selvittää, miten moninaisuus sopii tähän kuvioon, ja lopulta vastata kysymykseen: uhkaako moninaisuus valtiota tai poliittista yhteisöllisyyttä?

Uhkaako moninaisuus valtiota?

Keskeinen pointti tässä on, että moninaisuuden vastustustajat ovat väärässä väittäessään, että pakolaiskriisi uhkaa jollakin perusteellisella tavalla Suomea poliittisena yhteisönä. Tämä selviää tarkastelemalla eri näkemyksiä valtion tarkoituksesta. Karkeasti ottaen länsimaisessa yhteiskuntafilosofiassa kysymykseen valtion tehtävistä ja tarkoituksesta voi vastata kahdella tavalla: valtion tehtävä on joko “paksu” tai “ohut”. Paksuun, tai kommunitaristiseen, valtiokäsitykseen liitetään usein vahva yhteisöllisyys ja valtion edistämä arvopohja, kun taas ohuessa, libertaristisessa valtionäkemyksessä korostetaan yksilön vapautta ja vastuuta, sekä arvojen moninaisuutta. Moninaisuus ei kuitenkaan uhkaa valtiota rakennelmana tai Suomea yhteisönä kummankaan valtioideaalin näkökulmasta.

Ohuen valtionäkemyksen kannalta valtion voi aivan hyvin ymmärtää perusoikeuksien puolustajana ja yhteisöllisyyden mahdollistajana ilman, että moninaisuus uhkaa valtiota millään tavalla. Libertaristisessa ideaalivaltiossa valtiossa tarkoitus on lähtökohtaisesti olla puuttumatta ihmisten elämään. Tuolloin erilaiset ihmiset ja yhteisöt voisivat vapaasti toteuttaa omia, erilaisiakin näkemyksiään hyvästä elämästä. Tämänkaltaisessa järjestelmässä valtio on pikemminkin taustakehys ja erilaisten yhteisöjen rauhanomaisen yhteiselon mahdollistaja – ei tietynlaisia arvoja tai yhteisöllisyyttä aktiivisesti edistävä ja valvova toimija.

Paksun valtionäkemyksen kannattajienkaan ei kannata pitää moninaisuutta uhkana. Vahvan yhteisöllisyyden näkökulmasta moninaisuus on ongelma vasta kun yhteisöllisyys rajataan etnisin tai kansallisin perustein. Ajatus etnisyydestä valtion ja siten yhteisöllisyyden perustana on kuitenkin monella tapaa itsessään ongelmallinen. Ensinnäkin, on erittäin vaikeaa – ellei mahdotonta – sanoa, mitä esimerkiksi kantasuomalaisella tarkoitetaan, mikäli heitä ylipäänsä on olemassa.  Teknisten rodunmääritysongelmien lisäksi päädytään aika pian todellisiin eettisiin ongelmiin: onko yhteisöllisyyden määritteleminen (pseudo)biologisin perustein ensinkään ihailtava tavoite?

On totta kai mahdollista tavoitella etnisesti “puhdasta”, uskonnollisesti yhtenäistä, kulttuurillisesti yhtenäistä valtiota. On esimerkiksi mahdollista rajata kansalaisuus vanhempien alkuperän, ei lapsen syntymäpaikan mukaan, kuten jus sanguinis / jus soli -kahtiajako kansalaisuusdiskurssissa osoittaa. Kysymys kuitenkin kuuluu: haluaako Suomi valtiollisella tasolla asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan etnisen taustan perusteella? Perustuslaki ei ole lopullinen arvo itsessään – sitä voi, ja pitääkin muuttaa maailman muuttuessa – mutta siinäkin todetaan varsin ykskantaan, että ihmisten perusoikeuksiin kuuluu yhdenvertaisuus lain edessä. Toisen luvun 6 § kuuluu seuraavanlaisesti: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Oikeudenmukaisempi yhteisöllisyys

Lienee selvää, että harva pitää etnisesti määriteltyä valtiota tavoittelemisen arvoisena lopputuloksena – tuon tavoitteen edistämiseksi käytettävistä kovin kyseenalaisista menetelmistä puhumattakaan. Rasistinen valtio ei ole nykyaikainen tai oikeudenmukainen ajatus. Paksun valtionäkemyksen mukaisen vahvan yhteisöllisyyden tavoittelemisessa ei tietenkään ole itsessään mitään vikaa. Moninaisuuden vastustajat ovat kuitenkin hakoteillä rajatessaan tuon yhteisöllisyyden etnisin perustein. On nimittäin monia oikeudenmukaisempia ja ihmisarvoa kunnioittavampia tapoja tavoitella vahvaa yhteisöllisyyttä.

Valtio voi aivan hyvin edistää arvoja ja yhteisöllisyyttä ilman, että arvot tukeutuisivat tiettyjen ihmisryhmien rajaamiseen poliittisen yhteisöllisyyden ulkopuolelle. Voidaan aivan hyvin kuvitella, että valtion edistäisi esimerkiksi toisista välittämistä, moninaisuuden kunnioittamista, kulttuurillista ja uskonnollista vapautta arvoina, joihin yhteisöllisyys voi nojata. Miksei Suomi-identiteettiä voisi “kansallisuuden” sijaan aivan yhtä hyvin, tai paremminkin, rakentaa heikoimmista välittämisen, yksilönvapauden ja moninaisuuden kunnioittamisen perustalle?

Kansallisuuden mielettömyyttä valtion perustajatuksena on helpompi ymmärtää, jos näkee kansallisvaltion historiallisena, ja itse asiassa varsin tuoreena, luomuksena – ajatuksena, ei luonnollisena tosiasiana. Kansallisvaltioon ajatuksena puolestaan liittyy monia ongelmia. Se on ensinnäkin monella tapaa auttamatta vanhentunut ajatus. Kosmopoliittisen ajatusmallin puolustajat esimerkiksi väittävät, että koska maailmaa määrittää enenevässä määrin keskinäisriippuvuus ja rajattomuus, ei kansallisuus ole moraalisesti merkittävä seikka. Tosiasia on, että emme elä maailmassa, jossa rajat voi sulkea. Tai totta kai voi – mutta toivotan onnea matkaan kaikille, jotka halajavat autarkian tuomaa autuutta. Keskinäinen riippuvuus ja maailmanlaajuiset verkostot ovat nykypäivää – niin taloudellisesti, kulttuurillisesti kuin poliittisesti. Tästä seuraa, että emme voi sulkea silmiä muun maailman ongelmilta, koska ne – kuten esimerkiksi ilmastopakolaisuus, konfliktit Libyassa ja Syyriassa tai halpatuotanto kaakkois-Aasiassa – ovat myös meidän aiheuttamiamme ongelmia.

Voidaan myös perustellusti väittää, että ajatus kansallisvaltiosta on tietyllä tavalla jopa väkivaltainen ajatus: se sisältää nimittäin käsityksen erottelusta ja ulkopuolisuudesta. Eikö olisi parempi, että yhteiselo Suomessa perustuisi jollekin sotia ja erottelua tervehenkisemmälle käsitykselle yhteisöllisyydestä? Historiallisestikaan ei ole aina koettu tarvetta rakentaa rajoja niin ehdottomasti: kansallisvaltiota edeltävät poliittiset järjestelmät eivät perustuneet ajatukseen kansallisuudesta ja olivat usein varsin moninaisia tai monikulttuurisia – esimerkiksi imperiumin tai kuningaskunnan käsitteeseen kuuluu melko lailla väistämättä ajatus monikulttuurisuudesta. Nämä rakennelmat voivat olla ongelmallisia muilla tavoin, mutta nostettakoon ne tässä esille osoituksena poliittisten järjestelmien historiallisesta moninaisuudesta.

On pakko myös huomioida, että muutos moninaisuutta kohti on ollut käynnissä jo pitkään. Globalisaatio on sekoittanut kansallisuuksia, kulttuureja, poliittisia näkemyksiä ja uskontoja. Suomessakin kaikenmoinen moninaisuus on itsenäistä Suomea paljon vanhempi ilmiö. Harvemmin kuulee myöskään paheksuttavan suomalaisia maastamuuttajia moninaisuuden edistäjinä ulkomailla. Ulkosuomalaisia on ulkosuomalaisparlamentin mukaan jopa 1,3 miljoonaa henkilöä – ovatko hekin uhka muille poliittisille yhteisöille?

Moninaisuus on uhka, jos koemme sen sellaisena

Moninaisuus ei siis ole uhka, vaikka kuinka tavoittelisi paksun valtiokäsityksen mukaista yhteisöllisyyttä. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua ihmisten vastustus ulkopuoliseksi koettuja kohtaan. Jos ihmiset eivät pysty hyväksymään moninaisuutta, se voi murentaa poliittista yhteisöllisyyttä ja lisätä jopa väkivaltaista vastakkainasettelua. Yksi (ääri)oikeiston saavutuksista lieneekin syntipukkinarratiivi, jossa heikompiosaisten vaikeudet selitetään maahanmuutolla – oli ristiriitaisesti kyse sitten sosiaaliturvaturismista tai työpaikkojen viemisestä – kun tosiasiassa syyt eriarvoisuuteen löytyvät aivan muualta. Jos Syyriasta ja muualta paenneet nähdään tavallisina ihmisinä, paljon maahanmuuttovastaisesta mystiikasta katoaa.

Kun keskustelussa kierrokset kasvavat, on myös mahdollista nähdä pakolaiskriisi turvallisuuskysymyksenä. Kylmäpäinen analyysi kuitenkin osoittaa, että esimerkiksi “Isis-pakolaisista”, hiipivästä Shariasta tai kalifaatista puhuminen on parhaimmillaankin harhaanjohtavaa, ja pahimmillaan yhteisöllisyyttä murentavaa. On totta kai oikeutettua varautua todellisiin uhkiin, kuten terrorismiin, mutta moninaisuuskysymyksen liittäminen turvallisuuskeskusteluun on valitettavan usein hakoteille ajatumista. Moninaisuudella itsellään voi toki olla turvallisuusulottuvuuksia, mutta väitän, että nuo uhat liittyvät pikemminkin yhteisön sisällä kasvavaan vastakkainasetteluun kuin mihinkään ulkoiseen uhkaan. Jos solidaarisuus ja yhteisöllisyys murenevat, on minkä tahansa poliittisen yhteisön rauhanomainen ja menestyksellinen tulevaisuus uhattuna.

Tärkeää onkin ymmärtää, että moninaisuutta voi kritisoida myös vääristä syistä. Monikulttuurisuuskriittisyys ei aina ole tiettyjen kulttuurien, vaan pikemminkin tiettyjen etnisyyksien vastustamista. Vaaleaihoisena maahanmuuttajataustaisena henkilönä en ole koskaan kohdannut itseeni kohdistuvaa “monikulttuurisuuskriittisyyttä”. Toisin sanoen kukaan ei ole juuri koskaan kyseenalaistanut suomalaisuuttani. Tämä on vain anekdotaalinen huomio, mutta siitä voi päätellä ainakin jotakin tiettyjen monikulttuurisuuskriitikkojen motiiveista.

Tämä saattaa olla monilla tavoin vain “vasemmistoliberaali” näkemys, mutta yritän tässä myös puhutella kansallismielistä oikeistoa. Suomalaisuutta ja Suomea valtiona uhkaavat paljon enemmän kasvava vastakkainasettelu ja rasismi kuin pakolaiset. Myös liberaalien on tärkeää puhua kansallisuudesta ja kansalaisuudesta, sillä muuten rasistit monopolisoivat keskustelun. Tärkeää onkin muistaa, että voimme poliittisena yhteisönä globaalissa maailmassa itse päättää, mihin suuntaan menemme. Perustammeko vahvan poliittisen yhteisöllisyyden (jos sellaista tavoittelemme) välittämiselle vai eriarvoisuudelle? Ehdottomasta ja syrjivästä kansallisvaltio-aatteesta luopuminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista – jos vain uskallamme.

One response to “Moninaisuus ei ole uhka

  1. Olen kirjoittajan kanssa suurelta osin samaa mieltä. Erityisesti siitä, että turvapaikanhakijoita on autettava niin kansallisella kuin EU -tasollakin. Se, mitä haluan kommentoida liittyy enemmänkin käsitykseen siitä, keitä nämä ns. monikulttuurisuuden vastustajat ovat.

    Kirjoittaja maintsee erikseen kansallismielisen oikeiston. Itse ymmärrän tämän tarkoittavan lähinnä tiettyjä perussuomalaisia poliitikkoja ja heidän tukijoitaan. Mutta väitän, että tämä ryhmä on vain pieni vähemmistö ns. maahanmuuttokriittisten joukossa. Huomattavasti suurempi joukko ei ole oikeistolaisia, ainakaan siten kuin itse asian ymmärrän. Heitä on vaikea nähdä yhtenä ryhmänä vasemmisto-oikeisto -aksellilla.

    Osuvampi ryhmittely löytyy mielestäni liberaali-konservatiivi -akselilta. Mielestäni nimenomaan arvokonservatiivit ovat ns. maahanmuuttokriittisiä. He ovat useimmiten myös EU-kriittisiä, haluavat erota Eurosta ja EU:sta koska em. instituutiot ovat heidän mielestään vieneet Suomen itsenäisyyden.

    Olen huomannut vasemmistolaisten taipumuksen niputtaa oikeistoon kaikki paitsi itsensä ja vihreät. Se voi olla poliittisen retoriikan kannalta kätevää, mutta ei sillä ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin kun ei ole tarkoitus puhua politiikkaa, olisi suotavaa välttää poliittisen retoriikan käyttöä.

    Oma vaatimaton mielipiteeni on, että äärimäisyyksiin viety arvokonservatismi kumpuaa ennenkaikkea tietämättömyydestä ja tuntemattoman / vieraan pelosta. SOME tarjoaa loistavan alustan kuplautumiseen ja ryhmäajatteluun joka vahvistaa pelkoja, lietsoo ryhmän jäseniä yhä voimakkaampiin ilmaisuihin ja vaimentaa kriittisen ajattelun – jos sitä oli alunperinkään.

    En kuitenkaan jaksa uskoa, että näiden ihmisten päätä käännetään ylhäältä kaadetulla tiedolla, rasistiksi tai juntiksi leimaamisesta nyt puhumattakaan. Tieto ja järkevä puhe nähdään vain EU herrojen ja suvakkien propagandana. Väärästä suunnasta tuleva opastus vain lisää heidän varmuuttaan oman asiansa oikeutuksesta. Osa maahanmuuttoa vastustavista rauhoittuu päästettyään suurimmat paineet SOME:ssa. Muiden kanssa auttaa vain aika, ja mahdollisesti heidän oman ryhmänsä mielipidevaikuttajilta tuleva oikea, kiihkoton tieto. Sitä ei vain taida olla lähiaikoina tulossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s