Onko kansa kaikkivaltias myös turvallisuuspolitiikassa?

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Miten julkinen mielipide vaikuttaa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan? Kysymys on olennainen, sillä tänä vuonna Euroopassa on julkaistu mielipidemittausten tuloksia, jotka on hyvällä syyllä noteerattu  myös kotimaisessa mediassa.

Vuonna 2015 tehtyjen mielipidemittausten mukaan Ruotsissa maan Nato-jäsenyyden kannattajia on enemmän kuin jäsenyyden vastustajia. Alkuvuodesta toteutetun mittauksen mukaan 48 prosenttia kannatti Ruotsin liittymistä Pohjois-Atlantin Liittoon. Svenska Dagbladetin vastikään tehdyssä kyselyssä kannattajia oli 41 prosenttia. Molemmissa mittauksissa vastustajia oli vähemmän kuin kannattajia; ensimmäisessä tutkimuksessa jäsenyyttä vastusti 35 prosenttia vastaajista, toisessa 39 prosenttia.

Ruotsin ohella kiinnostavia tutkimuksia on tehty muuallakin. Merkittävän yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuslaitoksen mukaan suurin osa Ranskan, Saksan ja Italian kansalaisista eivät haluaisi maansa osallistuvan pienempien Nato-maiden puolustamiseen, mikäli maat joutuisivat sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa. Tutkimus on saanut myös jonkin verran kritiikkiä.

Yllämainitut mittaustulokset ovat suomalaiselle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle relevantteja. Ruotsin ulko- ja turvallisuuspoliittiset tulevaisuuden valinnat ovat kenties tärkein Suomen omiin valintoihin liittyvä toimintaympäristön tekijä. Nato-maiden kansalaisten penseys kollektiiviseen puolustukseen on taas hyvä laittaa merkille pohdittaessa Suomen Nato-valintoja – onhan Nato-selvityskin tuloillaan.

Onko Ruotsi siis rynnimässä liittokuntaan, joka ei kuitenkaan puolusta omiaan? Tällaista johtopäätöstä ei välttämättä kannata vetää, vaikka liberaalissa demokratiassa julkinen mielipide vaikuttaakin ulkopolitiikkaan. Seuraavaksi tekstissä tarkastellaan, mikä yleisen mielipiteen suhde ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan oikeastaan on.

Mitä tutkimus aiheesta sanoo?

Ulkopolitiikan ja julkisen mielipiteen yhteyden tutkiminen on ollut hyvin Yhdysvallat-keskeistä. Alalla vallitsi 1970-80-luvuille konsensus, että kansan syvien rivien mielipiteen ei oikeastaan tarvitse vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, koska se ei ole hyvin informoitu saati vakaa. Toisin sanoen ulkopolitiikan tutkijoiden keskuudessa nähtiin, että politiikan ja yleisen mielipiteen välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Tätä konsensusta on kuitenkin viimevuosikymmeninä haastettu, ja yleisen mielipiteen on jossain tapauksissa nähty olevan jopa valistunut.

Ensimmäinen ehto julkisen mielipiteen vaikutukselle on se, että vallanpitäjät ja eliitit itse ovat sitä mieltä, että julkinen mielipide on syytä huomioida ulkopolitiikan teossa. Näppituntumalla voidaan sanoa, että liberaalien demokratioiden johtajat ovat ajatukseen sosiaalistuneet. Jopa autoritäärisissä maissa kuten Venäjällä, julkinen mielipide ja sen muutokset saavat johtajat varpailleen, ja sitä pyritään kontrolloimaan omien valta-asemien vahvistamiseksi. Mielipiteen vaikutukseen erityisesti liberaaleissa demokratioissa liittyy kuitenkin muitakin tiettyjä ehtoja.

Vaikka julkinen mielipide tukisi jotain politiikkaratkaisua, vaikutus päätöksentekijöihin ei ole suora. Thomas Risse onkin todennut, että ollakseen vaikuttava tekijä julkinen mielipide tarvitsee välittäjäkseen ainakin eliittien sisäistä koalitioiden rakennusta. Hän myös toteaa, että maan johto ei tee päätöksiä selkeää julkista konsensusta vastaan. Tämä on tavattoman loogista, sillä demokratiassa vastoin julkista mielipidettä toimiminen voi realisoitua seuraavissa vaaleissa ja täten näkyä politiikantekijöiden valta-aseman menetyksenä.

Kahden jo esiin tuodun näkökulman lisäksi, keskusteluun on hyvä tuoda vielä yksi ehto lisää. Eräs yleisen mielipiteen ja ulkopolitiikan suhteeseen vaikuttava tekijä on nimittäin koettu uhkaympäristö. Kireän kansainvälispoliittisen tilanteen aikana ulkopoliittinen johto painaa julkisen mielipiteen herkemmin villaisella, mihin voi olla varsin perusteltuja syitä. Ulkopoliittisen johdon ja kansan välillä vallitsee informaation asymmetria, tietynlainen epäsuhta, mikä tarkoittaa sitä, että johdon käsitys toimintaympäristön uhkakuvista voi olla totuudenmukaisempi. Kansan ja sen johdon välillä voi olla myös yksinkertaisesti olla eroa arvoissa, tavoitteissa ja intresseissä. Tällöin ulkopoliittisen johdon on valittava, myötäileekö se kansan mielipidettä vai toimiiko se oman analyysinsä mukaan vastoin mielipidettä ottaen samalla tietoisen riskin. Tätä dilemmaa kuvasi aikoinaan myös Mauno Koivisto painottaessaan, että joskus joutuu pettämään kansan odotukset säilyttääkseen sen luottamuksen.

Tiivistäen voidaan sanoa, että julkisella mielipiteellä ja harjoitetulla ulkopolitiikalla on liberaalissa demokratiassa yhteys, kun tietyt ehdot täyttyvät. Keskeiseksi tekijäksi voidaan nostaa toimintaympäristön uhkakuvat. Mitä lauhkeampi turvallisuusympäristö, sen suurempi vaikutus yleisellä mielipiteellä on ja sen vähemmän siihen ulkopoliittisen johdon puolesta yritetään vaikuttaa.

Suomi toimii tästä esimerkkinä. Kylmän sodan aikana, jolloin uhkakuva oli selkeä, ulkopoliittinen johto kontrolloi ja vaikutti julkiseen mielipiteeseen varsin voimakkaasti ja myös onnistuneesti. Esimerkiksi vuonna 1971 Suomen harjoitettu ulkopolitiikka sai pohjoiskoreamaisen 96 prosentin kannatuksen. Kylmän sodan loputtua uhkakuva hälveni Neuvostoliiton matkattua manan maille. Ulkopoliittisia mielipiteitä ei ole enää aktiivisesti tarvinnut kontrolloida, ja julkisen mielipiteen ja politiikanteon suhde on ollut ennemminkin ”alhaalta ylös”.  Tämä näkyy siinä, että kansan sotilaallista liittoutumattomuutta arvostamaa kantaa on kunnioitettu, ja Euroopan unioniin mentiin kansanäänestyksen kautta.

Julkinen mielipide, Ruotsi ja kollektiivinen puolustus

Palatkaamme vielä hetkeksi alussa tuotuihin esimerkkeihin. Yleisenä teoriasta pohjautuvana oletuksena voidaan todeta, että niissä osissa Eurooppaa, jossa Venäjän toimet näyttäytyvät merkittävänä uhkana, yleisen mielipiteen vaikutuksen ulkopolitiikkaan voidaan olettaa heikentyvän. Tämä on tietenkin mielenkiintoinen trendi.

Ruotsin kohdalla tilanne on erityisen kiintoisa. Turvallisuuspoliittisen eliitin mielipide on kenties entistä vahvemmin liittoutumismyönteinen. Opposition porvariallianssi on keskustaoikeistopuolueiden kannattaessa Nato-jäsenyyttä myös muodostanut liittoutumismyönteisen koalition, joka heijastaa julkisen mielipiteen muutosta. Tämä voi vaikuttaa sosiaalidemokraattisen työnväenpuolueen kantaan, mikäli julkinen mielipide vahvistuu entisestään Nato-myönteisemmäksi ja mikäli äänestäjät alkavat priorisoida kysymystä niin, että vaaleissa kanta Nato-jäsenyyteen näyttäytyy keskeisenä kysymyksenä. Toisin sanoen demarien kelkka voi kääntyä, jos liittoutumattomuuden painottamisesta alkaa tulla poliittinen rasite. Tällä hetkellä Ruotsin hallitusohjelma on eksplisiittisesti kielteinen liittoutumisen suhteen, ja alliansfrihetin korostaminen voi aivan hyvin olla Ruotsin tämän ulkopoliittisen johdon vilpitön analyysi Ruotsille parhaasta politiikkaratkaisusta, josta pidetään tulevaisuudessakin kiinni julkisesta mielipiteestä huolimatta.

Mitä kolmen Nato-maan kansalaismielipiteeseen tulee, niin tilanne, jossa kollektiivisen puolustuksen toimiin ryhtymistä pohditaan, on niin kireä ja vaarallinen, että julkisen mielipiteen vaikutus on todennäköisesti olematon. Siinä kohtaa vaakakupissa on ydinsodan ja turvallisuusjärjestyksen romahtamisen kaltaisia vaihtoehtoja, ja Nato-maiden johtajat tekevätkin analyysinsä toimenpiteistä muiden tekijöiden kuin julkisen mielipiteen pohjalta. Lisäksi, vaikka julkisen mielipiteen valistuneisuutta ei ole syytä aliarvioida, viime vuosikymmenten aikana kansaa on Nato-maissa informoitu kollektiivisen puolustuksen kuvioista ja siihen liittyvistä skenaarioista arvatenkin varsin vähän. Mielipiteet voivat muuttua, jos niihin vaikuttaminen nähdään tarpeellisena.

10 responses to “Onko kansa kaikkivaltias myös turvallisuuspolitiikassa?

  1. Sun Tzu totesi aikoinaan kirjassaan, että: ”Sota on Valtion elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie säilymiseen ja tuhoon. Sen huolellinen tutkiminen on välttämätöntä.” Tästä päättelisin, että kansa ei ole kaikkivaltias ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Sitä voidaan myötäillä julkisuudessa silloin, kun eliitti ja kansa ovat samaa mieltä asiasta, mutta päätökset tekevät viime kädessä aina eliitti ja asiantuntijat. Kyse on valtiolle niin tärkeästä asiasta, että sitä ei jätetä kansan päätettäväksi, joten julkinen mielipide ei mielestäni vaikuta maan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen päätöksentekoon.

    • Terve.

      Asia ei ole ihan noin yksioikoinen. Kuten tuossa laitoin, ulkopolitiikan tutkimus ei tue väitettä. Jos taas puhutaan sodan kontekstissa, niin, kuten tuossa kirjoitin, kireässä kv.pol. tilanteessa, julkisen mielipiteen rooli heikkenee. Siinä mielessä Sun Tzu on oikeassa.

  2. ” vuonna 1971 Suomen harjoitettu ulkopolitiikka sai pohjoiskoreamaisen 96 prosentin kannatuksen. Kylmän sodan loputtua uhkakuva hälveni Neuvostoliiton matkattua manan maille. Ulkopoliittisia mielipiteitä ei ole enää aktiivisesti tarvinnut kontrolloida, ja julkisen mielipiteen ja politiikanteon suhde on ollut ennemminkin ”alhaalta ylös”. Tämä näkyy siinä, että kansan sotilaallista liittoutumattomuutta arvostamaa kantaa on kunnioitettu”

    Olisikohan ”kansan sotilaallista liittoutumattomuutta” arvostava kanta mitenkään tekemisissä sen kanssa, että ”vuonna 1971 Suomen harjoitettu ulkopolitiikka sai pohjoiskoreamaisen 96 prosentin kannatuksen.”?

    Tarkoitan, että koko kylmän sodan ajan kansan mielipiteitä muokattiin toisaalta Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikan” mukaiseksi ja toisaalta meidät ehdollistettiin sota-ajan sankarilliseen yksin selviämisen myyttiin. Meille on iskostettu selkärankaan ajatus siitä, että puolen valinta on sotahulluutta (nyk. nato-kiimaa). Meidät on ehdollistettu ajatukseen siitä, että turvallisuuskysymyksistä vaikeneminen ja myöntyväisyys naapurin ”oikeutettujen” turvallisuusintressien edessä ovat meriitti. Että ne ovat osoitus rauhallisesta harkinnasta ja realismista. Olemme edelleen suomettumisen panttivankeja ja voi sitä, joka sen uskaltaa ääneen sanoa.

    Kirjoitus herätti myös toisen kysymyksen: Kuinkahan itsenäisiä päättäjämme ovat turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä? Ainakin he näyttävät piiloutuvan kansan selän taakse. Toisin kuin kirjoittaja näyttää olettavan, se ei välttämättä kerro kansan mielipiteen kunnioittamisesta. Se voi myös johtua haluttomuudesta tehdä vaikeita päätöksiä. Tästähän päättäjillämme on pitkä traditio talouspolitiikan ja työelämäkysymysten saralla.

    Anteeksi vain, mutta on pakko kritisoida tätä kritiikittömyyden puutetta ulkopolitistin kirjoituksissa. Ne ovat sovinnaisia, näkökulmiltaan ennalta arvattavia ja argumentoinniltaan pinnallisia. Ei voi kuin kysyä puuttuuko kirjoittajilta kyky itsenäiseen ajatteluun vai rohkeutta sen ilmaisemiseen?

    • Hyvä, emk.

      Ensinnäkin ikävä kuulla, jos kirjoituksemme ovat mielestäsi kritiikittömiä. Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun itse kuulen vastaavaa palautetta liittyen verkkolehteemme. Tavoitteenamme on aina tuottaa kriittistä ja analyyttistä tekstiä kansainvälisestä ja turvallisuuspolitiikasta.

      Pyrin omissa kirjoituksissani välttämään poleemisuutta, jota ”140-merkin” keskustelukulttuuri nykyään ruokkii. Sitä ei pidä sekoittaa kritiikittömyyteen. Tämänkin analyysin taustalla on aika paljon sanan varsinaisessa merkityksessä kriittistä akateemista tutkimusta.

      Toiseksi, tekstin varsinainen aihe ei ollut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka vaan teoreettisempi pohdinta yleisen mielipiteen suhteesta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Tapausesimerkitkin olivat muualta. Suomen tuominen esiin oli lähinnä illustraatio uhkaympäristön vaikutuksesta ko. suhteeseen. Sinä mielessä kritiikki menee aavistuksen ohi.

      On päivänselvää, että kylmän sodan aikana iskostettu mielipide vaikuttaa nykyäänkin. Tästä voi lukea mm. Johanna Rainion Northern Dimensions-lehden artikkelista vuodelta 2003. Täytyy tosin huomauttaa, että kylmän sodan jälkeen syntyneet sukupolvet, jolla ei ole suomettumisen taakkaa, eivät ole olleet yhtään vähemmän mieltyneitä liittoutumattomuuteen. Nyt voi mennä metsään, mutta taitaa olla niin, että vankimmin liittoutumista kannatavat ovat keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä miehiä.

      Kylmän sodan ”indoktrinaation” taustalla vaikutti sekä Paasikiven että Kekkosen mielipiteet siitä, ettei linja voi olla uskottava ilman kansan selvän enemmistön tukea. Toki siihen liittyi myös valta-aseman vahvistaminen varsinkin Kekkosen kohdalla. Yhtä lailla tulee huomata, että kun oppia suomalaisiin iskostettiin, varsinkin UMn puolella toive ja tavoite oli se, että kansa ymmärtäisi, että indoktrinaatiossa on kyse eräänlaisesta kaksoispelistä. Siis siitä, että asiat eivät todellakaan olleet niin, miten virallisessa liturgiassa sanottiin. Tämä tulee ilmi mm. Keijo Korhosen muistelmissa. Toki moni nieli viestin sellaisenaan, moni taas ei.

      Mitä nykytilanteeseen tulee, varsinkin rivipoliitikot ovat kyllä paenneet kansan selän taakse, koska konsensuksesta poikkeavat mielipiteet olisivat olleet uhka uudelleenvalinnalle. Tähän vaikutukseen viittaan myös tekstissäni.

      Itse uskon ja jossain määrin myös tiedän, että Suomen ulkopoliittisen johdon nykyanalyysi ei perustu mihinkään suomettumiseen tahi myöntyväisyyshyssyttelyyn. Esim. Nato-jäsenyyteen perustuvissa mielipidetiedusteluissa on tullut ilmi, että kansa luottaa up-johdon tekemiin ratkaisuihin ja on niitä valmis tukemaan. Tämä on myös johdon tiedossa, joten suunnanmuutoksia voi tulla, jos turvallisuusympäristö muuttuu esim. Ruotsin valintojen osalta.

      -Matti

  3. Matti, kiitos vastauksesta.

    Selvennykseksi, en peräänkuuluttanut polemisuutta, vaan perusteellisempaa argumentointia ja/tai pyrkimystä tunnistaa ja haastaa sovinnaisia, traditioon perustuvia näkemyksiä – totuuksia joiden totuutta kukaan ei näytä haluavan kyseenalaistaa ja perusolettamia jotka otetaan itsestään selvinä. Ja vielä selvennyksen selvennyksenä, en tarkoita että kaikki nykytotuudet pitää heittää yli laidan, vaan sitä, että ulkopolitistin artikkeleista tällainen laatikon ulkopuolinen ajattelu, totuttuja näkemyksiä haastava näkökulma puuttuu lähes täysin. Esimerkki vastauksestasi:

    ”Tämä on myös johdon tiedossa, joten suunnanmuutoksia voi tulla, jos turvallisuusympäristö muuttuu esim. Ruotsin valintojen osalta.”

    Onko niin, että meidän täytyy odottaa Ruotsin ratkaisuja vai voisimmeko kenties tehdä ratkaisuja myös aivan itsenäisesti? En odota nyt vastausta tähän kysymykseen, vaan esitin sen esimerkkinä jonka tarkoitus on selventää kritiikkiäni.

    Vaikka itse kannatankin Nato -jäsenyyttä, en kommenteillani tarkoittanut sanoa, että muut mielipiteet ovat vääriä tai perusteettomia. Puutuin tähän kohtaan koska käytit sitä itse esimerkkinä.
    Yritin tuoda esiin sen tosiasian, ettei kansalaismielipide synny tyhjiössä. Ei edes sen nuoremman sukupolven johon viittasit. Mitä tulee UM:n toiveeseen ja tavoitteeseen, niin eihän se hyvänen aika kerro mistään mitään. Ei vaikka itse Keijo Korhonen niin sanoo.

    Jäin vielä miettimään, että ilmaisinko itseni todella huonosti vai onko vastauksessasi kyse haluttomuudesta ottaa kritiikkiä vastaan?

    • Terve, emk.

      Ei kyse ole suinkaan siitä, ettenkö ole halukas ottamaan kritiikkiä vastaan. Päin vastoin. Se on tämän homman yksi suoloista. Mutta mielestäni kritiikkiin kuuluu keskustelu, jota tässä yritän käydä. Joko en saa kritiikistäsi oikein kiinni tai en edelleenkään ole sitä mieltä, että kritiikkisi osuu täysin.

      Aloitetaan nyt ensiksi siitä, ettei Keijo Korhonen ole ainoa joka on tuota mieltä. Varmasti esim. suuri osa UMn poliittisella osastolla 1960-70-luvulla työskennelleistä voi tuon argumentin allekirjoittaa. Se on täysin linjassa Suomen kylmän sodan aikana harjoittaman rajallisen myöntyväisyyden kanssa. Rajallinen myöntyväisyys tuli esiin niin kommunikeaneuvotteluissa kuin siiä, että yhteistyötä neukkujen kanssa ei ulotettu kirveelläkään tietyille alueille. Samalla sekä konventionaalista ja henkistä maanpuolustusta vahvistettiin ihan tietoisesti. Nämä nyanssit katoavat, jos hahmottaa Suomen kylmän sodan ulkopolitiikkaa vain rähmälläänolona.

      Ja en todellakaan yritä pestä kylmän sodan aikaisia syntejä pois. Jos olet kirjoituksiani seurannut, niin suhtaudun varsinkin Kekkosen ajan ulkopolitiikkaan ja koko systeemiin kriittisesti. Samoin olen kriittinen suomalaisesta traditionaalisesta realismista kumpuaville argumenteille nykykeskustelussa.

      Mitä laatikon ulkopuoliseen ajatteluun tulee, meillä saattaa olla erimielisyyksiä sen luonteesta. The Ulkopolitistin eräs toimituksellinen ohjenuora on lisäarvon tuottaminen keskusteluun. Tähän pyrin erityisesti itse Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoittaessani. Jos luit esim. edellisen kirjoitukseni Itämeren turvallisuudesta, niin mielestäni kyseistä argumenttia ei ollut toisaalta esitetty Suomessa ja toisaalta siinä tuotiin esiin vaihtoehtoja, miten Suomi nykyratkaisujen puitteessa pystyy tekemään paljon Itämeren vakauden säilyttämiseksi. Toki voi olla niin, että meidän pitää tässä kohtaa agree to disagree.

      Allekirjoittaneella ei ole ollut eikä edelleenkään ole Nato-jäsenyyden suhteen juurikaan ongelmia. Olen transatlantikko ja myös eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan kannattaja. Mutta en näe myöskään, että jäsenyyden esiin tuominen olisi mitenkään laatikon ulkopuolista ajattelua, jos siihen viittaat. Saati nykyisen uussuomettumispuheet. Samaa myllyä maassa on pyöritetty jo 20 vuotta. Varsinkin kun suomalainen käsitys liittokunnasta, sen tuottamasta lisäarvosta ja siellä harjoitettavasta politiikasta on hemmetin yksinkertaistettu.

      Ruotsi-esimerkki kumpusi siitä, että mielestäni tällä hetkellä nykypalikoiden pysyessä paikallaan Nato-jäsenyys ei toisi mitään järisyttävää etua Suomelle ainakaan lyhyellä tähtäimellä. Ruotsin valinnat taas kuuluva niihin keskeisiin palikoihin, jolla on suuri merkitys.

      Hyvää alkavaa viikkoa,
      Matti

  4. Matti, kiitoksia vastauksestasi.

    Huomaan, että minun täytyy olla tarkempi jotta emme puhuisi toistemme ohitse.

    Mutta ensiksi toivoisin, että yrittäisit olla sijoittamatta sanomisiani lokeroon, jonka oletat määrittävän mielipiteitäni tai näkemyksiäni. Sanot:

    ”Mutta en näe myöskään, että jäsenyyden esiin tuominen olisi mitenkään laatikon ulkopuolista ajattelua, jos siihen viittaat. Saati nykyisen uussuomettumispuheet. ”

    En viittaa laatikon ulkopuolisella ajattelulla minkään lokeroidun totuuden propagoimiseen vaan laatikon ulkopuoliseen ajatteluun. Siis siihen, että perusoletuksia ei pidetä *aina* automaattisina itsestäänselvyyksinä, vaan myös niitä voidaan ja pyritään kyseenalaistamaan. Ehkä tämä jää näin sanottuna liian yleiselle tasolle. Yritän löytää konkreettisempia tapoja selventää tätä kritiikkiäni.

    Minun näkökulmastani vaikuttaa siltä, että luet kommenttejani Nato -kannattajan ja (aiheettomia) suomettumismörköjä näkevän ”kiihkoilijan” purkauksina. Vaikka kannatan Natoa ja pidän suomettumisen osittaista jatkumista melko selviönä, ei se tarkoita sitä, että ajatteluni ja kommentointini on ensisijaisesti näiden kantojen propagoimista tai puolustelua.

    Sitten uussuomettumiseen, UM:aan ja Korhoseen. Myönnän, että minun olisi pitänyt olla tarkempi UM/Korhonen kommentissani. En kiistä, etteikö UM:n tavoitteena olisi ollut rajoittaa myöntyväisyyttä ja viestiä kansalle Suomen harjoittamasta ”kaksoiselämästä”. En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että asian viestintä kansalle oli kovin onnistunutta. Ts. iso osa kansaa otti ystävyyspolitiikan erittäin tosissaan. Kuten itsekin vastauksessasi toteat:

    ”On päivänselvää, että kylmän sodan aikana iskostettu mielipide vaikuttaa nykyäänkin.”

    Jatkat:

    ”taitaa olla niin, että vankimmin liittoutumista kannatavat ovat keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä miehiä.”

    Näin todella on, ainakin jos EVA:n 03/2015 kyselyn tuloksiin voi luottaa. Mutta tuo iskostettu mielipide näyttää vaikuttava noin kolmasosaan kansasta siten, ettei liittoutuminen tule heidän mielestään kyseeseen missään olosuhteissa. Tämä on mielestäni oleellinen pointti ja siihen viittasin ketjun ensimäisessä kommentissa, sanoessani:

    ”Olisikohan ”kansan sotilaallista liittoutumattomuutta” arvostava kanta mitenkään tekemisissä sen kanssa, että ”vuonna 1971 Suomen harjoitettu ulkopolitiikka sai pohjoiskoreamaisen 96 prosentin kannatuksen.”?”

    Olemme puhuneet toistemme ohi jo useamman kommentin verran, joten punainen lanka alkaa kadota :) Tartun kuitenkin vielä yhteen vastaukseesi:

    ”Itse uskon ja jossain määrin myös tiedän, että Suomen ulkopoliittisen johdon nykyanalyysi ei perustu mihinkään suomettumiseen tahi myöntyväisyyshyssyttelyyn. ”

    Mikä on Suomen UP johdon nykyanalyysi? Jos tiedät sen, good for you. Monille muille – myös minulle – se on kyllä hämärän peitossa ja sitä täytyy yrittää uuttaa esiin Niinistön kryptisistä lausunnoista, keskustelun rajoittamiseen pyrkivistä ärähdyksistä jne. Eli kuulisin mielelläni, mikä se analyysi on jos sinulla tosiaan on parempaa tietoa.

    Erityisesti mietityttää Niinistön ja UP johdon analyysi Venäjästä. Sen motiiveista, tavoitteista ja tulevaisuudennäkymistä.

    Itse olen päätynyt paremman tiedon puutteessa siihen, että Niinistö pitää Venäjän nykylinjan jatkumista hamaan tulevaisuuteen todennäköisenä. Samaten hän näyttää uskovan siihen, että Suomi kykenee säilyttämään itsenäisen päätöksentekonsa ylläpitämällä ”erityissuhdetta” Venäjän kanssa. Ja en ole lainkaan varma siitä, onko hän ymmärtänyt, että erityissuhteesta joutuu maksamaan ”myöntyväisyyden” hintaa. Voi olla, että olen täysin väärässä. Mutta tässä juuri on ongelma. Suomen turvallisuuspolitiikka on niin läpinäkymätöntä, että vaihtoehdoksi jää lähinnä ”kremlologia” ja spekulointi.

    Kommentista tuli jo niin pitkä, että ehkä on paras lopettaa tähän.

    • Kiitos vielä kommentista emk. En malta olla vastaamatta vielä lyhyesti.

      Tuo lokerointi omasta puolestani oli varsin harkitsematonta, pahoittelut siitä. Tulkitsin eräitä kommenttejasi hieman väärin. Taustalla vaikuttanee oma turhautumiseni siihen, että monet ihan legitiimisti parempaa turvallisuuspoliittista keskustelua vaativat eivät vie sitä juurikaan parempaan suuntaan. Tämä pieni kommenttien vaihto on tuonut ilmi sen, ettet kuulu esiintuomaani joukkoon.

      Muutama hajahuomio:

      En edelleenkään oiken ymmärrä, miten The Ulkopolitist on epäonnistunut laatikon ulkopuolisessa ajattelussa. Mutta jätetään tämä tähän.

      En pidä uussuomettumisen käsitettä kovinkaan hyvänä, enkä näe, että ko. ilmiötä oikeastaan olisi olemassa nyky-Suomessa. Tutkin viime kevään aika suomettumista, ja mitä enemmän sitä käy läpi, sitä selvemmin huomaa, että järkeviä rinnastuksia nykypäivään on vaikea tehdä. Luin kevään aikana pitkälti kaiken ”uussuomettumista” käsittelevän kirjallisuuden, ja käsitteellinen määrittely ja ylipäätään ilmiön perusteltu osoittaminen oli monelle vaikeaa. Siihen ei riitä se, että Suomi ei kaikessa politiikassa apinoi Viroa tai että Suomi ei ole hakenut Nato-jäsenyyttä. Monilla nämä olivat selkeitä premissejä argumenteilleen.Toki aina löytyy yksittäisiä merkittävässä asemassa olevia tyyppejä, joiden kommentit ovat kumpujen yöstä. Siitä ei pidä vetää liian suuria johtopäätöksiä.

      Nykyisestä Nato-vastaisuudesta vielä sen verran, että varsinkin nuoremman sukupolven penseys liittoutumista kohtaan kumpuavat varmaankin Kosovo 1999- ja Irak 2003 -kaltaisista tapahtumista ja jonkin sortin pasifismista sekä antiamerikkalaisuudesta. Tämän rinnalla erää varsin romanttisia käsityksiä puolueettomuudesta. Kylmän sodan vaikutus lienee siis epäsuora, eikä sen syyksi voi lukea kaikkea nykyistä liittoutumiskielteisyyttä.

      Mitä nykylinjauksiin tulee, jaan kritiikkisi presidentin puheiden epäselvyydestä. Liittynee osiltaan vallankäyttöön ja siihen, että TP voi uudelleenmääritellä sanomisiaan myöhemmin, jos ja kun ne ymmärretään väärin. Samalla kyseessä voi olla eräänlainen strateginen hämärtäminen. Suomessa on vähän totuttu siihen, että julkisessa diskurssissa hahmotetaan jokin selkeä linja. Tätä ei pidä IMO sekoittaa siihen, että analyysiä ei olisi. Toki sen pukeminen selkeämmäksi voisi olla hyödyllistä, mutta näköjään kansan enemmistön luottamus saavutetaan tälläkin-

      Olen itse yrittänyt kiertää ahkeraan tilaisuuksia, joissa puhuu UM:n ylintä virkamiesjohtoa ja olen UMinkin kanssa ollut juttusilla. Tunnen myös väkeä, joka analyysiä siellä tekee. Ei heidän keskuudessaan ole Venäjän ulkopolitiikasta ja sen tavoitteista sekä ongelmallisuudesta mitään harhakuvia. Kyllä revisionismi tunnistetaan. Kyllä tämä heijastuu linnaankin. Keskeinen analyysi lienee se, että omia kyvykkyyksiä on syytä parantaa ja tähän nykyiset yhteistyöverkostot ovat riittäviä.

      Itse en näe, että Suomi on rakentamassa mitään merkittävää erityissuhdetta Venäjään johtuen juuri siitä, että sen regiimin luonne ymmärretään. (OK, Fennovoima on tässä suhteessa kyseenalainen, mutta kova hinku on keskieurooppalaisillakin vetää uutta Nordstreamia Itämeren pohjaan). Suomen UP-johto on tehnyt retoriikan puolella paljon töitä, että tätä kuvaa ei syntyisi. Maantiede ja siihen liittyvä välttämätön vuorovaikutus sanelee sen, että Suomi pitää hanakammin esim. alemman tason yhteyksistä kiinni. Keskeisistä lännen Venäjän-politiikan fundamenteista on pidetty ihan selvästi kiinni, ja mielestäni tämä määrittää suhdetta huomattavasti paljon enemmän.

  5. Matti, kiitos kunnollisesta vastauksesta.

    Uussuomettuminen, suomettuminen ja monet muut käsitteet sekä suomalaisessa keskustelussa tyypilliset hokemat ja ”totuudet” ovat ongelmallisia juurikin siksi, että jokainen keskustelija näyttää lataavan niihin omat merkityksensä olettaen, että muut jakavat täsmälleen saman määritelmän. Suomettumiskeskusteluun liittyen olen siis joko melko samaa mieltä kanssasi tai hieman eri mieltä, riippuen siitä minkä sisällön annamme termille suomettuminen.

    Tarkemmin ajateltuna osasyy kritikkiini saattoikin syntyä juuri tuolta pohjalta. Ammattilaisille, kuten ulkopolitistin kirjoittajat, oman alan käsitteiden määritelmät ovat jokapäiväistä leipää, mutta yleisölle niiden sisältö voi olla hieman toinen. Ammattilaiset ovat perillä alansa tilanteesta jatkuvasti. Suuri yleisö, mukaanlukien harrastajat, eivät ole samalla tavalla sisällä alan virtauksissa, vaan muodostavat käsityksensä lukemalla satunnaisin välein satunnaisesti poimittuja artikkeleita / (populaaria) kirjallisuutta. Itse seuraan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa melko aktiivisesti, mutta silti vain harrastuspohjalta. En siis välttämättä ymmärrä kaikkia termejä ja käsitteitä siten kuin alan ammattilainen enkä välttämättä ole perillä alan viimeisimmistä tutkimustuloksista.

    Nyt herää kysymys, ketkä ovat ulkopolitistin kohdeyleisö? Jos he ovat ammattilaisia, asiassa ei liene mitään ongelmaa. (paitsi, että tämä olisi hyvä tuoda näkyvästi esille sivustolla). Jos taas aiottu kohdeyleisö on laajempi, kuten vaikkapa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneet Suomalaiset, niin ehkä kirjoittajat voisivat vääntää asioita hieman enemmän rautalangasta tai ainakin linkittää selventäviin artikkeleihin.

    Olemme eksyneet aika kauas alkuperäisestä jutustasi, joten minäkin lopetan tähän omalta osaltani. Kiitos kuitenkin keskustelusta.

  6. Päivitysilmoitus: NATO, NATO, NATO – kiimaa vai viileää harkintaa? | Toisinaanajattelua·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s