Donald contra mundum: Johdatus republikaanien esivaalitaistoon, osa 3

Donald Trump ja muut ehdokkaat. Kuva: DonkeyHotey / Flickr.

Donald Trump ja muut ehdokkaat. Kuva: DonkeyHotey / Flickr.

Tämä on kolmas ja viimeinen osa republikaanien esivaaliasetelmia ruotivasta kirjoituksesta. Aiemmat osat löytyvät täältä (osa 1) ja täältä (osa 2).

Ehdokassarja huipentuu vedonlyöntitilastojen kärjessä keikkuviin kolmeen kandidaattiin. Paljon muuta yhteistä heillä ei sitten keskenään olekaan, ainakin jos vertaillaan kahta ensimmäisenä esiteltävää ehdokasta viimeiseen.

Raskassarja

Ben Carsonin kannatusluvuista huolimatta vedonlyöntitilastojen kärkipaikoilla keikkuvat aivan toiset kasvot, ja ne kuuluvat republikaanien puolue-eliitin edustajille. Keväällä ja alkukesällä, ennen Trump-tornadon iskemistä, vaalin arvioitiin olevan pitkälti kolmen ehdokkaan kauppa. Näistä Scott Walkerille on sittemmin käynyt kylmät, mutta kaksi muuta kandidaattia porskuttaa edelleen – jos ei gallupien, niin ainakin vedonlyöntikertoimien kärjessä.

Jos presidenttiehdokas valittaisiin yksinomaan sen perusteella, kuinka paljon hän pystyy keräämään vaalirahaa tai tukea puolueen kellokkailta, olisi Jeb Bush kiistaton ykkössuosikki. Yhden presidentin poika ja toisen pikkuveli johtaa reilusti sekä endorsement primarya että rahankeruuta, eivätkä lähtöasetelmat näytä muutenkaan huonoilta: onhan CV:ssä kaksi kautta kuvernöörinä suuressa vaa’ankieliosavaltio Floridassa (jotkut muistanevatkin Jebin roolin vuonna 2000) ja poliittinen profiili, joka on riittävän oikealla esivaalien voittamiseen mutta riittävän lähellä keskustaa mahdollistaakseen myös presidentiksi valinnan. Jokerikorttina Bushilla pitäisi meksikolaisen vaimonsa vuoksi kerätä myös republikaaneille siirtolaispolitiikan vuoksi suivaantuneiden latinoiden ääniä.

Bush aloittikin poliittisen ja taloudellisen tuen keräämisen hyvissä ajoin, mutta mitä pidemmälle kampanjat ovat käyneet, sitä heikommalta Bushin asema on kuitenkin alkanut vaikuttaa. Syitä tähän on monia. Ensinnäkin Bushin nimi alkaa olla enemmän taakka tai tuki, sillä yhtäältä kolmas presidentti samasta perheestä kolmenkymmenen vuoden sisään ei innosta läheskään kaikkia, ja toisaalta isoveljen perintö on varsin ristiriitainen (vaikka George W. Bushiin suhtaudutaankin nyt selvästi myönteisemmin kuin hänen presidenttikautensa lopussa, Irakin sotaa pidetään edelleen virheenä, mikä on jättänyt Jebille varsin epäkiitollisen tehtävän veljensä ulkopoliittisen linjan puoltajana). Toisekseen vaaliväittelyissä on näkynyt se, että Jeb ei ole samanlainen sutki kansanmies kuin veljensä, jonka rinnalla esimerkiksi John Kerry vaikutti seipäännielleeltä akateemikolta. Trumpin mukaantulo on vaikeuttanut asiaa entisestään, sillä Bushin Trumpia vastaan suuntaamat hyökkäykset eivät ole osuneet läheskään yhtä kipeästi kuin The Donaldin Jebiin kohdistamat iskut, joista esimerkkinä syyskuinen tapahtumasarja, jossa Trump ensin väitti Bushin kannattavan löperöä maahanmuuttopolitiikkaa vaimonsa taustan vuoksi, sitten kieltäytyi pyytämästä väitettään anteeksi ja totesi lopuksi olettaneensa, että Bushissa olisi ollut miestä painostamaan häntä anteeksipyyntöön edes vähän voimakkaammin. Mollivoittoisen kampanjan seurauksena Bush onkin menettänyt kärkipaikkansa vedonlyöntikertoimissa, ja yhdeksännumeroisesta vaalikassasta huolimatta vaalihenkilöstö on jo joutunut yt-neuvotteluihin. Vielä tarvetta paniikkinappulan painamiselle ei ole, mutta tulevassa väittelyssä kurssin reivaaminen edes vähän ylöspäin alkaa jo olla välttämätöntä.

Bushin edelle vedonlyöntikertoimissa on mennyt toinen latinoiden keskuudessa suosittu floridalainen, senaattori Marco Rubio. Kuubalaisten siirtolaisten pojan poliittinen ura on edennyt vauhdikkaasti: Floridan osavaltion edustajainhuoneeseen alle kolmikymppisenä, sen puhemieheksi viisi vuotta myöhemmin ja viisi vuotta tästä valinta Capitolille senaatinvaaleissa, joissa Rubio kukisti istuvan Floridan kuvernöörin Charlie Cristin. Ura on jatkunut vahvasti myös valtakunnan tasolla, ja eteneminen presidenttikilpaan oli luonnollisen oloinen ratkaisu. Nuorekas ja karismaattinen Rubio on pärjännyt moneen muuhun establishmentin edustajaan verrattuna väittelyissä hyvin, vaikka hänenkin kannatuslukemansa ovat gallupeissa liikkuneet keskimäärin kymmenen prosentin huonommalla puolella (toki sen yli ovat säännöllisesti päässeet vain Trump ja Carson).

Rubion haasteita on kaksi. Ensimmäinen on se, että hän on profiloitunut varsin paljon ulkopolitiikassa. Tämä ei ole ongelma itsessään – onhan Obaman ulkopoliitiikka nykyään yhdysvaltalaisten keskuudessa vähemmän suosittua kuin hänen muu politiikkansa, siinä missä tilanne ensimmäisellä kaudella asiat olivat päinvastoin – vaan sikäli, että varsin harva amerikkalainen näkee ulkopolitiikan ensisijaisena prioriteettiaiheena. Toinen haaste on se, että Rubion poliittinen profiili sopii varsin hyvin niin establishmentille, uskonnolliselle oikeistolle kuin teekutsulaisillekin – mutta ei täydellisesti yhdellekään näistä. Näistä syistä hän on hyvin monen äänestäjän kakkosvaihtoehto, mikä ei tietenkään lohduta. Toisaalta Rubion asemat ovat tällä hetkellä sen verran vahvat, että hänellä pitäisi olla aikaa odottaa sitä, että kilpailijajoukon harventuessa yhä useampi äänestäjä ja taustavaikuttaja siirtyy hänen leiriinsä, ja puolueen ydinjoukon yhtenäinen ponnistus riittää protestiehdokkaiden lyömiseen. Tukea suunnitelmalle tulee ainakin siitä, että demokraatit pitävät Rubiota kaikkein pahimpana mahdollisena vastuksena Clintonille – nelikymppisen Rubion rinnalla seitsemääkymmentä lähentyvä Clinton näyttää auttamattoman vanhalta ja ensimmäinen latinopresidentti olisi uutta siinä missä ensimmäinen naispresidenttikin. Demokraatit toivonevatkin Rubion joko jäävän esivaalivaiheeseen, tai sitten joutuvan esivaalit voittaakseen ottamaan niin oikeistokonservatiivisia kantoja, että niistä käsin on vaikea enää voittaa vaaleja. Esimakua tästä saatiin jo ensimmäisessä väittelyssä Rubion ilmoittaessa vastustavansa abortteja myös raiskaus- ja insestitapauksissa.

The Donald

Vastapäisessä nurkkauksessa kaikkiin aiemmin käsiteltyihin ehdokkaisiin nähden seisoo Donald John Trump, a.k.a. ”The Donald”. Ikää 69 vuotta, takana kaksi avioeroa, neljä konkurssiinmennyttä yritystä, yksi keskenjäänyt  presidentinvaalikampanja reformipuolueen riveissä vuonna 2000 ja neljätoista tuotantokautta Diili-ohjelman originaaliversio The Apprenticen vetäjänä ennen kuin ura päättyi kesällä potkuihin tv-kanava NBC:n saatua tarpeekseen Trumpin meksikolaislausunnoista. Tämä oli varsin sovelias alkusoitto Trumpin kampanjalle, joka ei sievistellen ilmaistuna ”ole jättänyt ketään kylmäksi”, ja on poikinut kokonaista kaksi Trump-haukkumageneraattoria. Se on myös pitänyt hänet jo useamman kuukauden republikaanien gallup-kärjessä – asia, jolle on yritetty löytää monenlaisia selityksiä. Aluksi kyseessä arvioitiin olevan tyypillisen kuukauden-parin mittaisen tähdenlennon, joka päättyisi vakavampien ehdokkaiden saadessa huomiota, mutta sittemmin näitä näkemyksiä on ehditty korjata jo hyvän aikaa sitten. Trumpia ei edelleenkään pidetä todennäköisimpänä republikaanien presidenttiehdokkaana (joskin jatkuvasti todennäköisempänä, nyt hän on vedonlyöntikertoimissa jo kolmantena), eikä hänen sijoittamisensa tässä analyysissa raskassarjalaisten jälkeen ole myöskään tarkoitus niin väittää. Trump on käsittelyssä viimeisenä siksi, että hänen kategorisointinsa mihinkään muuhun ryhmään olisi täysin mahdotonta, joten hänen paikkansa on tässä: sokerina (tai strykniininä) pohjalla.

Trumpin persoona (jota uusin London Review of Books avaa oivallisesti) ja hänen kampanjointityylinsä herättää monissakin sivussaseuraajissa kysymyksen, kuinka ihmeessä mies on voinut saavuttaa sellaiset kannatuslukemat joissa hän edelleenkin keikkuu. Vielä hämmentäväksi asian tekee esimerkiksi se, että kaikista latinoihin kohdistamistaan herjoista tai maahanmuuttopoliittisista linjauksistaan, joissa mm. vaaditaan paitsi rakennettavan Meksikon rajalle muuri, myös maksattamaan se Meksikon hallituksella, huolimatta Trump on republikaanilatinoiden keskuudessa GOP:n suosituin ehdokas. Sitä vastoin demokraatti- ja riippumattomien latinoiden keskuudessa Trump on erittäin inhottu, kuten myös ympäri Latinalaista Amerikkaa (poikkeuksena Brasilia, jossa ilmeisesti nähdään The Donaldin kerrankin lausuneen hispanoista totuuden sanat). Ehkä vauhdikkain eskaloituminen tällä saralla nähtiin kesällä Twitterissä, kun vankilasta paennut meksikolainen huumepomo Joaquín ”El Chapo” Guzmán ilmoitti panevansa Trumpin tappolistalleen, mihin Trump reagoi paitsi ottamalla yhteyttä FBI:hin myös kertomalla, että tilaisuuden saadessaan potkii El Chapoa persuuksille.

Juuri se, että Trump ei sievistele, vaan sanoo ensimmäisen mieleentulevansa asian sen kummemmin ajattelematta, on yksi tekijöistä hänen suosionsa takana. Ensimmäisessä vaaliväittelyssä Trump keräsi runsaimman suosion juuri siksi, että hänen käytöksensä oli kaikkea muuta kuin ammattipoliitikolle sopivaa, mikä vetosi republikaanien sievisteleviin poliitiikkoihin tympiintyneeseen kenttäväkeen. Asiaa auttoi entisestään väittelyn organisoineen Fox Newsin negatiivinen suhtautuminen Trumpiin: Fox on jo pitkään valittanut valtavirtamedian uutisoivan republikaaneista epäreilusti, mutta Trump-kritiikillään Fox astui itse asentamaansa miinaan: republikaanien kenttäväki näki nyt myös Foxin siirtyneen epäoikeudenmukaisten ja epäluotettavien tiedotusvälineiden joukkoon, mikä puolestaan satoi Trumpin laariin. Sievistelemättömyys on korostanut myös Trumpin mediaherruutta ennen kaikkea somen puolella: The Donaldin ladatessa tuutin täydeltä mitä mieleen juolahtaa, jää vastaehdokkaan Twitter-tilistä sillä hetkellä vastuussa oleva kampanjatyöntekijä helposti sormi suussa miettimään, mitähän tähän nyt oikein pitäisikään vastata. Lausuntojen tolkuttomuus antaa Trumpille myös jatkuvasti mediahuomiota, ja The Donald jos kuka tietää, että any publicity is good publicity. Aiempi tunnettuus vain lisää uutisvirran aallonharjalla surffaamisen helppoutta, ja tästä syystä Trumpin ei ole edes tarvinnut kerätä kummoista vaalikassaa itselleen.

Trumpin lausuntojen ylimaalliselle röyhkeydelle, jota ehkä parhaiten kuvaa jiddishistä amerikanenglantiin lainattu termi chutzpah (suomeksi lähelle sanan nyansseja tulee ilmaus ”on sillä pokkaa”), on medianäkyvyyden lisäksi myös toinen syy, nimittäin jo useampaan kertaan mainittu ruohonjuuritason republikaanien voimakas pettymys ammattipoliitikkoihin. Niinpä kun Trump kertoo voidelleensa useampaan otteeseen poliitikkoja, moni protestiäänestäjä kokee – paradoksaalista kyllä – kerrankin löytäneensä rehellisen miehen joka kerrankin kertoo mitä politiikka todella on. Samalla tavoin Trumpin tapa liioitella omaisuutensa arvoa ja haastaa omien arvioidensa kyseenalaistajat oikeuteen toimii samalla viestinä siitä, että kyseessä on mies, jota ei paljon kiinnosta diplomaattinen sievistely entisten KGB-upseereiden tai Teheranin mullahien kanssa, vaan joka hoitaa asiat kuntoon halki, poikki ja pinoon -periaatteella. Loppujen lopuksi pieni vilpillisyys ei monen äänestäjän mielestä ole presidentissä pelkästään huono ominaisuus. Trump saattaa huijata golfissa, mutta mitä sitten? Niin teki Bill Clintonkin.

Trumpin politiikan ytimessä ovat toisin sanoen perinteistä poliittista eliittiä vastaan tunnetun epäluulon ja kaunan kanavointi, yliyksinkertaistetut, jopa pöyristyttävät lausunnot, sekä maahanmuutosta ja maahanmuuttajista elämöinti. Kuulostaako yhtään tutulta? Trumpin ja eurooppalaisten populistien retoriikan yhtäläisyyksiä on käsitelty The Ulkopolitistissa jo aiemmin syksyllä, mutta on syytä havaita, että yhtäläisyydet eivät rajoitu vain retoriikkaan. Trump ei ole mikään veroja alas vaativa minarkisti ja on myös kritisoinut muiden republikaaniehdokkaiden vaatimuksia sosiaaliturvan leikkaamisesta. Trumpin ohjelmassa vaaditaan siis voimakkaasti maahanmuuton saamista kuriin mutta (syntyperäisten) kansalaisten sosiaaliturvaa ei kritisoida. Soittaako kelloja? Aivan oikein. Trumpin ja Euroopan populistipuolueiden samankaltaisuudet on huomattu myös rapakon takana. Myös lieveilmiöt ovat samanlaisia. Loppupeleissä The Donald onkin hyvin tyypillinen populistijohtaja (bisnestaustakaan ei ole poikkeuksellista, muistakaamme esim. Nigel Farage) , joka jakaa yhteiskunnan kahtia rikkaiden ja köyhien sijaan ”tuottavaa työtä tekeviin” ja parasiitteihin (joita edustavat niin poliittinen ja taloudellinen eliitti kuin maahanmuuttajatkin) – ja toistaa samalla myös teekutsuliikkeen näkemyksiä. Teekutsuliikkeen kannattajienkin valtionvastaisuus kun ei ole kyselyiden perusteella kohdistunut loppupeleissä valtioon itseensä, vaan siihen, että se tukee ”toisia” liikaa ja heitä tarpeettoman vähän. Ullatuus.

Trumpin populismi ei toki ole mitään eurooppalaista tuontitavaraa, vaan sillä (samoin kuin Bernie Sandersin vasemmistopopulismilla) on pitkät juuret Yhdysvaltain maaperässä. Amerikkalaisen populismin aiempia edustajia ovat olleet mm. nykymuotoisen demokraattipuolueen ensimmäinen presidentti Andrew Jackson, toissa vuosisadan vaihteessa ennätykselliset kolme presidentinvaalia hävinnyt William Jennings Bryan, joka nykyään muistetaan lähinnä evoluutiokriittisten voimien edustajana Scopesin apinaoikeudenkäynnissä sekä suuren laman aikana Louisianan kuvernöörinä toiminut Huey ”The Kingfish” Long, jonka elämään pohjautuu viime vuosisadan definitiivinen amerikkalainen poliittinen romaani, Robert Penn Warrenin ”Kaikki kuninkaan miehet” (erittäin vahva lukusuositus). Heidän tasoisekseen poliittiseksi vaikuttajaksi noustakseen Trumpilla on kuitenkin vielä edessään pitkä ja vaikea taival, joka voi katketa monessa kohtaa esivaalikamppailua. Trumpin ongelma on ennen kaikkea siinä, että hänellä on muita kärkiehdokkaita huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia kerätä kannatusta sellaisilta äänestäjiltä, jotka eivät vielä ole hänen takanaan, mutta suhtautuvat häneen silti positiivisesti tai neutraalisti. Samaan aikaan Carson hengittää niskaan (ja on jo yksittäisissä gallupeissa tullut ohi) haastaen The Donaldin aseman populistikukkulan kuninkaana. Kun vielä ottaa huomioon sen, että establishment-ehdokkaat ovat aiemmissa esivaaleissa kohentaneet asemiaan sitä mukaa, mitä lähemmäksi esivaaliuurnat ovat käyneet, on Trumpilla edessä melkoinen urakka, jos hän aikoo säilyttää asemansa. Ensimmäinen raskas iltapuhde tulee vastaan alkavan yön vaaliväittelyissä.

2 responses to “Donald contra mundum: Johdatus republikaanien esivaalitaistoon, osa 3

  1. Päivitysilmoitus: Puoli vuotta Pariisin ilmastosopimusta – missä mennään? | The Ulkopolitist·

  2. Päivitysilmoitus: Kulunut kevät, tuleva syksy | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s