Intia ja Goldman Sachs – It’s Complicated

Intian pääministeri Yhdysvaltain vierailullaan Satya Nadellan ja Elon Muskin seurassa. Kuva: Narenda Modi Official / Flickr (CC)

Joku saattaisi jopa tulkita, ettei mediaseksikäs kirjainlyhenne ole uskottava pohja kansainväliselle sijoitusstrategialle. Menetettyään 88 prosenttia varoistaan vuoden 2010 huipputuloksen jälkeen Goldman Sachsin varainhallintoyksikkö lakkautti syyskuussa vähin äänin itsenäisen BRIC-rahastonsa ja fuusioi sen laajemman kehitysmaarahaston kanssa. Kun Goldman Sachsin yhdeksän vuoden ikään ehtinyt rahasto nyt kuopataan heikon menestyksen vuoksi, miten käy Intian “emerging powers”-tittelille?

Neljätoista vuotta sitten Goldman Sachsin silloinen pääekonomisti Jim O’Neill julisti maailmantalouden tarvitsevan ”better economic brics”. Maailma tarttui ahnaasti tilaisuuden tarjoamaan sanaleikkiin: BRIC-lyhenne viittasi Brasilian, Venäjän, Intian ja Kiinan “nouseviin” markkinoihin, mutta se popularisoi myös oletuksen, että tulevaisuudessa maailmantalouden rakennuskivet (“bricks”) löytyvät länsimaisten markkinoiden ulkopuolelta.

“Emerging markets”-hype oli tarttuva, ja BRIC-termi löysi tiensä nopeasti maailmanpolitiikan jargoniin. Mihin tällainen vähäisin äänin, häntä koipien välissä tehty päätös voisi siis perustua?

Kultaisen nousukauden jälkeen Kansainvälinen Valuuttarahasto (IMF) ennustaa Brasilian talouden kutistuvan tänä vuonna 3%, Venäjän 3.8 %. Monet ovat myös alkaneet epäillä Kiinan hallituksen virallisia lukuja, joiden mukaan maan talous kasvaisi 7% nopeudella. Bloomberg povaakin Kiinalle sen heikointa kasvua sitten vuoden 1990. Tämä on erityisen huolestuttavaa siksi, että BRIC-rahasto rakennettiin alunperinkin epätasapainoisesti Kiinan varaan – sen osuus oli 53%, kun taas Intian oli 21%, Brasilian 14%, ja Venäjän 9%.

Intian kasvu pysynee lähellä viime vuoden lukuja (7.3%), mutta BRIC-lyhenteen isä, Jim O’Neill, ei enää itsekään seiso akronyminsa takana. Vaikkei Goldman Sachs ole lakkauttamassa BRIC-maihin sijoittamista, vaan ainoastaan niiden nimikkorahaston, tulkittiin päätös rahoituspiireissä nopeasti astetta dramaattisemmin. Financial Times puhuu jo päättäväisesti BRIC-maiden tuhkimotarinan lopusta. Vaikka akateemikot yleisesti vaatinevat enemmän dataa ennen suuria mielenmuutoksia, totesi ainakin Houstonin yliopiston rahoitusprofessori Craig Pirrong Wall Street Journalille ”BRIC-juhlan” olevan ohi.

Vaikkei tulevaisuutta voida finanssialan norsunluutorneissakaan täydellisesti ennustaa, voisi Goldman Sachsin suunnanmuutos jossain kylmäpäisessä, rationaalisessa rinnakkaisuniversumissa ainakin toppuutella ylikuumentunutta maailmanpolittista debattia lännen lopusta. Meidän omassa universumissamme BRIC-saaga kehittynee toisin. Muuttaako lakkautus mitään? Tuskin. Pitäisikö sen muuttaa jotain? Kyllä – mutta ei sijoitusgurujen ehdoilla.

Muuttuuko mikään?

Jim O’Neill puki lyhenteeksi sen, mitä pahamaineisesti monisanaisemmat akateemikot ovat spekuloineet jo jonkin aikaa. Erityisesti yhdysvaltalaiseissa analyyseissä nykyinen länsijohtoinen maailmanjärjestys on lähestynyt välitöntä perikatoaan epäilyttävän pitkään: bestseller-kirjojen kansissa puhutaan jälleen kerran länsimaiden lopusta. Tällainen näkökanta on muodostunut maailmanpoliittisessa keskustelussa jo lähes arkipäiväisiksi aksiomeiksi. BRIC-akronymia viljellään yhtä sulavasti The Economistin sivuilla kuin akateemisilla illalliskutsuillakin.

BRIC-termin myötä tämä keskustelu sai myös talousasiantuntijoiden siunauksen – tosin maailmanpolitiikan tutkijoiden egoja tuskin hivelee, ettei lyhenne syntynyt huippuyliopistoiden politiikanlaitoksilla vaan investointipankissa. Teesi on kuitenkin selvä: “emerging powers”-valtiot kirivät länsivaltioiden taloudellis-poliittista etumatkaa kiinni. Kilvoittelullaan ne uhkaavat erityisesti Yhdysvaltojen henkistä ja materiaalista yliotetta maailmanpolitiikassa.

Tämän narratiivin varjolla BRIC-maat ovat vuodesta 2009 kokoontuneet vuosittaisiin huipputapaamisiin, joissa ne Goldman Sachsin venytetyllä siunauksella ymmärtävät itsenänsä myös geopoliittiseksi voimanpesäksi. Geopolitiikan merkityksestä kertoo retoriikan lisäksi heikommin kasvaneen Etelä-Afrikan kutsuminen uuteen kerhoon: ollakseen uskottava vaihtoehto länsijohtoiselle maailmanpolitiikalle, koki liittoutuma kaipaavansa riveihinsä myös afrikkalaisen edustuksen.

Eritysesti Intian pääministeri, Narendra Modi, on profiloitunut ahkerana valtiovierailijana. Huomattavaa Modin sekä ylistetyssä että parjatussa matkustusinnossa on intialaisen diplomatian kohde. Modin syyskuinen vierailu Yhdysvalloissa ei pitänyt sisällään yhtäkään tapaamista presidentti Obaman kanssa Washingtonissa. Sen sijaan nousevan mahdin pääministeri suuntasi länsirannikon Piilaaksoon, jossa teknologian globaali kerma otti vieraansa vastaan suurin elein ja isoin lupauksin.

BRIC-statuksensa varassa Modi saattoi politiikan sijaan painottaa Intian teknologista osaamista ja potentiaalia ja ohittaa valonherkän kritiikin liittyen omaan kauteensa Gujaratin osavaltion johdossa vuosikymmenen alussa. Toisin kuin tämän kuun Lontoo-visiitillä, jolla Intian ihmisoikeustilanne nousi ärhäkästi otsikoihin, Modin teknologiapainotus Piilaaksossa pelasi Intian vahvuuksilla.

“Emerging power”-retoriikalla ratsastaminen on myös täyttänyt kokonaisia stadioneja ympäri maailmaa, kun Modi on lähestynyt mahdollisia kumppanimaita niiden intialaisen diasporan kautta. New Yorkin Madison Square ja Lontoon Wembley Stadium on myyty loppuun sillä uskolla, että maailmalle hajautunut, korkeastikoulutettu NRI (non-resident Indian)-yhteisö on vihdoin löytänyt johtohahmon, joka ei kumartele länsimaiden edessä. Mitä Goldman Sachs ajattelee tämän strategian uskottavuudesta on parhaimmillaan toissijainen jälkiviisaus.

Pitäisikö minkään muuttua?

Toinen kysymys on, pitäisikö BRIC-rahaston lakkautuksen vaikuttaa Intian ulkopolitiikkaan jotenkin. Kysyikö kukaan alunperinkään asianomaisilta, kokevatko he itse valmistuneensa kehitysmaasta maailman seuraaviksi suurmahdiksi? Jos Intia kerran on noussut maailman mielenkiintoisimpien sijoituskohteiden klubiin, se voi toki nyt luopua kehitysmaille varatuista erikoisjärjestelyistä, monet länsimaissa ovat päätelleet. Intian ulkopoliittisen eliitin reaktio tähän logiikkaan on ollut sisäisesti ristiriitainen.

Modin rockstar-karismalla sävytetyissä puheissa Intian loistavaa tulevaisuutta on käsitelty jo pitkään – “India Shining”-kampanja oli Modin BJP-puolueen PR-innovaatio jo ennen tämän pääministeriksi nousua vuonna 2014. Tämä itsevarma Intia vaatii itselleen uskottavampaa roolia globaalissa turvallisuuspolitiikassa lobbaamalla itselleen omaa YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyttä, ja aikoo johtaa uutta BRIC-johtoista “New Development Bank”-instituutiota sen ensimmäisen kuuden elinvuoden ajan. Tähän maailmankuvaan ajatus Intiasta tulevaisuuden sijoituskohteena istuu oivasti: sillä voidaan ostaa lisää uskottavuutta maan kansainvälisille valtavaatimuksille.

Ei kuitenkaan vaadi kovinkaan kultivoitunutta poliittista mielikuvitusta keksiä BRIC-narratiiville tai India Shining -sloganeille vastakertomusta. Kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden unelmakuvat kullatusta ja kukoistavasta New Delhistä ottavat räikeästi yhteen sen Intian kanssa, jossa yli 400 miljoonaa kansalaista yhä elää alle 1.25 dollarilla päivässä – ja näin ollen on koti joka kolmannelle maailman äärimmäisessä köydyydessä elävälle.

Kyse ei ole niinkään siitä, kumpi Intia on jollain ontologisella tasolla se “todellinen” Intia, vaan pikemminkin siitä, millaisella sanastolla Intia päätetään kuvata missäkin poliittisessa kontekstissa. Toisin kuin Suomessakin viimekesäisen Immonen-gaten aikana useat väittivät, sanat eivät koskaan ole “vain sanoja” – ne määrittävät sen kielellisen kuvaston ja viitekehyksen, jossa politiikkaa hahmotetaan, toteutetaan ja kyseenalaistetaan.

Tarjous esitetään joko-tai –muodossa: Haluatko olla “developing” vai “emerging”? Suora vastaus näin muotoiltuun kysymykseen jättää pimeään kaiken sen nyanssin, joka asuu yli biljoonan ihmisen valtiossa.

Monet intialaiset diplomaatit ovatkin antaneet ymmärtää kokevansa Intian “nousun” olevan ”länsimaalainen keksintö, joka nostaa odotuksia Intiaa kohtaan epärealistisen korkealle”. Tai värikkäämmin: “Se on köysi, johon meidän odotetaan omatoimisesti hirttäytyvän”. Tämän ulkopoliittisen logiikan mukaan Intian pitkäänpovattu nousu on vieras ja valitettava konstruktio, joka on tuotu neuvottelupöytään ensisijaisesti painostusmekanismina.

Kehitysmaan leimasta luopuminen onkin viime vuosina tulkittu Intiassa useasti pikemminkin ansana kuin ansiona: seremonialliset suuruuspuheet oman valtion noususuunnasta ovat herättäneet kansainvälisessä yhteisössä vaatimuksia suuremman globaalin vastuun ottamisesta. Käytännössä tämä trendi voi manifestoitua vaikkapa länsimaiden vaatimuksina siitä, että BRIC-maat luopuvat niistä monista myönnytyksistä, joita kehitysmaille on kirjattu lisäpöytäkirjoihin ilmastokokouksissa tai WTO:n kauppasopimuksissa. Sinnikkään länsijohtoisessa maailmassa tämä vaihtokauppa on usein asymmetrinen. Jos esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ovat haluttomia avaamaan jäsenyyskerhoaan nouseville mahdeille, jää Intian osaksi vastuun hyväksyminen ilman tätä hyvittävää arvovallan lisääntymistä.

Vaikka “emerging power”-titteli myönnettiin Intialle (ja ilmeisesti nyt evättiin siltä) vasten sen omaa tahtoa, on mielikuvia vaikeampi hylätä kuin rahastoja. Taloudellisena terminä syntynyt ilmiö on jo peruuttamattomasti politisoitunut. Sillä on ostettu Intialle status-merkkejä ja uskottavuutta. Mitä maailmanpolitiikkaan tulee, Intian kannattaakin kantaa “emerging power”-titteliään kunnialla ja käyttää sitä legitimoivana identiteettinä, jonka varjolla se voi vaatia päätäntävaltaa multilateraaleissa neuvotteluissa. Kiina on onnistuneesti puskenut itsensä ilmastopoliittisten neuvottelujen keskiöön tällä strategialla.

Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa kehitysmaa-identiteetin vähättelyä tai peittelyä. Pragmaattisin strategia Intialle olisikin pallotella eri identiteettejä taktisesti. Kun on kyse IMF:n äänestyskiintiöiden uudelleejaosta, vaadi itsellesi enemmän sananvaltaa nousevan merkityksesi varjolla – ja kun taas maallesi ehdotetaan vaikkapa tiukempia kauppasopimusehtoja, vetoa kehitysmaa-identiteettiisi.

Kaikista tervein strategia muulle maailmalle olisi kenties pyrkiminen pois anekdotaalisesta soundbite-todellisuudesta, jossa politiikkaa tehdään sloganeilla ja akronymeillä. Tässä todellisuudessa Intiaa ei ajettaisi taktisiin umpikujiin, joissa kasvava kansantalous tulkitaan kehitysprojektin loppuunsuorituksena. Silloin itsensä löytäminen uudelta Goldman Sachsin listalta ei merkitsisi mustavalkoista päätöstä kahden edeltämääritellyn identiteetin välillä.

Tällainen lähestymistapa tuskin on kovinkaan suuressa kysynnässä lähivuosina. Vuonna 2013 O’Neill nimittäin ehti jo veistää BRIC-maille jatko-osaksi uuden neologin: Meksiko, Indonesia, Nigeria ja Turkki ovat nyt saaneet kysenalaisen kunnian edustaa MINT-ryhmää. Aika näyttää, kuinka vakuuttavasti MINTien talouskasvu käännetään maailmanpolitiikan jargonissa “emerging power”-titteliksi. Niin kauan kuin yleiseen kulutukseen tuotetaan hämäävän helppoja lyhenteitä, pysynee varovaisempi analyysi vain turhautuneiden ulkopolitistien agendalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s