Onko Suomi sodassa? – Sodankäynnin viides sukupolvi

File:Protesters throwing pieces of paving during and metal tubes at riot police during clashes at Bankova str, Kiev, Ukraine. December 1, 2013.jpg

”Onko Suomi sodassa?” on allekirjoittaneen nykyään yhä useammin kuulema provokatiivinen keskustelunaloitukseksi tarkoitettu kysymys. Se kumpuaa ajatuksesta sodankäynnin määritelmän laajentumisesta ja siitä, miten sota halutaan lopulta ymmärtää. Ajatus sodasta ja sodankäynnin luonteesta on kokenut viime aikoina suuria muutoksia. Julkisuudessa esiintyy termejä kuten hybridisodankäynti, informaatiosodankäynti ja kybersodankäynti. Nämä kaikki termit sisältöineen ovat laajentamassa ymmärrystämme sodankäynnistä ja käsitystä siitä miten sodankuva kehittyy. Yleisesti väkivallan välttämättömyys konfliktissa on kyseenalaistettu. Keskustelu konfliktien luonteesta on ollut kuitenkin käynnissä monessa suhteessa jo vuosia. Tässä artikkelissa tutustutaan yhteen näistä keskustelutrendeistä, malliin sodankäynnin sukupolvimaisesta kehityksestä ja ajatuksesta viidennen sukupolven sodankäynnistä, sekä pohditaan skenaarion kautta sitä, miltä tällainen sota Suomessa mahdollisesti näyttäisi.

Sodankäynnin sukupolvesta toiseen

Vuoden 1989 lokakuussa Marine Corps Gazettessa julkaistu artikkeli The Changing Face of War: Into the Fourth Generation” loi perustan neljännen sukupolven sodankäynnin teoreettiselle mallille. Kirjoittajat William S. Lind, Keith Nightengale, Joseph W. Sutton, Gary I. Wilson ja John F. Schmitt loivat käsityksen sodan kehityksestä sukupolvittain. Sodankäynnin kehitystä sukupolvimaisella mallilla tarkastellen keskitytään moderniin aikaan. Tuolla ajalla tarkoitetaan karkeasti ottaen ruutiaseiden aikakautta, jolta löydetään yleisessä tulkinnassa kolme selkeää sodankäynnillistä kehitysvaihetta eli sukupolvea.

Ensimmäisellä sodan sukupolvella tarkoitetaan aikaa, jolloin suurten jalkaväkiosastojen pääaseena olivat sileäpiippuiset suustaladattavat muskettikiväärit. Toisen sukupolven katsotaan eroavan ensimmäisestä ennen kaikkea teknologisen kehityksen ansiosta. Rihlatut kiväärit, konekiväärin keksiminen ja epäsuorantulen aseiden kehittyminen ovat luontaisia elementtejä tämän sukupolven sodankäynnin syntymisessä. Ensimmäisessä maailmansodassa nähdyn taistelutekniikan ja joukkojen taktisten käyttöperiaatteiden säilyessä edelleen lineaarisina, luotettiin puolustuksessa linjojen läpäisemättömyyteen ja hyökkäyksessä enenevässä määrin tykistön tuhovoimaan. Kolmannen sodankäynnillisen sukupolven katsotaan olleen vastaus taistelukentän kasvaneelle tulenkäytölle ja staattisuudelle. Materiaalisen alivoiman vuoksi saksalaiset loivat aivan uudenlaisen mallin vihollisen voittamiseksi. Tavoitteena oli liikkeellä kiertää tai tunkeutua vihollisen puolustavien joukkojen läpi ja romahduttaa joukkojen taistelukyky paremminkin kuin kohdata vihollinen suorassa taistelussa pyrkimyksenä sen tuhoaminen.

Lind et.al. kuvaa yleisesti neljännen sukupolven sodankäynnillistä mallia hajautuneeksi, koko yhteiskuntaa koskettavaksi sodankäynnin muodoksi. Taistelukentättömänä ja rintamattomana ilmiönä neljännen sukupolven sodankäynnissä rauhan ja sodan sekä sotilaan ja siviilin väliset rajat hämärtyvät. Ilmiöön yhdistyvät keskeisesti hajanaiset väkivallanteot ja ei-valtiolliset, omia intressejään ajavat ryhmittymät.

Sodankäynnin viides sukupolvi

Sodankäynnin sukupolvimainen hahmottaminen ei ole päättynyt neljänteen sukupolveen. Lineaariseen kehitykseen kiinnittynyt ajattelu on tuottanut myös idean viidennen sukupolven sodankäynnistä. Adam Herring on kyennyt kiitettävästi tiivistämään oman hahmotelmansa – jonka ympärillä muut mallin teoreetikot liikkuvat – yhteen virkkeeseen:

”[Viidennen sukupolven sodankäynti on] manipulaatioon keskittynyt sodankäynnillinen teoria, jossa tarkoituksena on vaikuttaa monin eri taloudellisin, poliittisin, sosiaalisin ja sotilaallisin keinoin aikaansaaden muutokset kohteina olevissa systeemeissä ja saavuttaa tavoitteeseen pääsemiseksi mahdollistavat olosuhteet.”

Herring huomauttaa, että hänen käsityksensä viidennen sukupolven sodankäynnistä on melko väkivallaton. Siinä missä neljännen sukupolven sodankävijä ja sen vastapuoli koettavat vaikuttaa toistensa moraaliin tai poliittiseen päätöksentekokykyyn, viidennen sukupolven sodankäynnissä pyrkimyksenä on manipulatiivisesti päästä molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Herring lausuukin julki kysymyksen, mihin jokaisen sotilaallista toimintaa tuntevan lukijan on helppo yhtyä: onko viidennen sukupolven sodankäynti itse asiassa sotaa ollenkaan?

Tähän vastataan Daniel Abbotin artikkelin kautta. Abbot soveltaa argumenttinsa todentamiseen yhdysvaltalaisen sotateoreetikon ja taistelulentäjän John Boydin kehittämää OODA-loopia (Observe-Orient-Decide-Act). Boyd sitoi tässä mallissaan  sotilaallisen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessin kuvauksensa hävittäjätoiminnasta oppimaansa havainto-, arvio-, päätös-, toiminta-ketjuun. Boyd toi siis sekunnin murto-osassa läpikäytävän toimintamallin aina strategisen tason sotilaalliseen suunnitteluun asti, tavoitteenaan näin yksinkertaistaa raskailta ja monimutkaisilta vaikuttavia hallinnollisia prosesseja.

Ensimmäisen sukupolven sodankäynnin ollessa massamaisten armeijoiden, jalan liikkuvien osastojen ja taistelukentällä paikalla olevien komentajien toimintaa tavoitteenaan lyödä vastustajan taistelevat asevoimat, on sen vaikuttavuus päätöksentekoketjun toiminta-osuutta (act) vastaan. Toisen sukupolven sodankäynnin johtamisen kehittäjänä oli lennätin. Sen tuottamien sanomien informaatiosisällön perusteella takalinjoilla olevat komentajat tekivät päätöksensä kulloisestakin toiminnasta. Siispä toisen sukupolven sodankäynnin keinot pyrkivät vaikuttamaan päätöksen (decide) ja toiminnan (act) väliseen suhteeseen. Kolmannen sukupolven sodankäynti siirtyy yhä syvemmälle päätöksenteko ketjussa. Liikkuvana ja yllätyksellisenä sodankäynnin muotona sen vaikutus pyritään ulottamaan arvioinnin (orient) ja päätöksen (decide) väliin, mieluimmin häiriten vihollisen komentajan arviointikykyä.

Neljännen sukupolven sodankäynti taas asymmetristen strategioiden ja taktiikoiden keinovalikoimana pyrkii saavuttamaan moraalisen yliotteen vastustajasta ja tätä kautta hankkimaan kohdealueen väestön tuen. Se keskittyy vaikuttamaan vihollisen komentajan arviointikykyyn (orient), sekä havainnon (observe) ja arviointikyvyn (orient) väliseen suhteeseen.

Tällä tavoin esimerkiksi ei-valtiollinen neljännen sukupolven sodankävijä tekee vastustajastaan sen itsensä vihollisen, joka ylilyönneillä siviiliväestöä kohtaan ja poliittisen päätöksentekokykynsä horjuvaisuutena tekee vahinkoa omien tavoitteidensa saavuttamiselle. Jokaisen sukupolven keskittyessä yhä varhaisempiin OODA-loopin vaiheisiin on oletettavissa viidennen sodankäynnin sukupolven keskittyvän vaikuttamaan havainnon (observe) tekemiseen ja sen oikeellisuuteen.

Viidennen sukupolven sodankäynnin keinojen tavoitteena on estää vihollista tiedostamasta omaa tilannettaan, sen todellista luonnetta ja vastaamaan vastustajansa tekemiin iskuihin ja vaikutukseen riittävällä tasolla. Onnistuessaan viidennen sukupolven sodan kävijä pystyy osoittamaan vastustajalle, että se on itse asiassa edelleen rauhantilassa ja kiistämään siltä poliisiviranomaisen tehostetun tai sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudet liiallisina ylilyönteinä.

Viidennen sukupolven sodankäynti on siis sotaa. Vaikka tavoitteeseen pyrkiessä ei välttämättä tarvittaisikaan väkivallan käyttöä, se todistaa itsensä sodankäynniksi, koska viidennen sukupolven sodankävijä ei kuitenkaan epäröi käyttää väkivaltaa suurissakaan määrin mikäli se mahdollistaa tavoitteeseen pääsemisen. Sekä neljännen, että viidennen sodan sukupolvimaisen sodankäynnin mallin erottaa juuri rauhantilasta väkivallan käytön mahdollisuus.

Viides sodan sukupolvi

Viidennen sukupolven sotaa Suomessa?

Millainen sitten viidennen sukupolven sodankäynnillinen konflikti on? Daniel Abbotin innoittamana olen kehittänyt tähän kuvitteellisen tilanteen suomalaisessa ympäristössä esiintyvästä viidennen sukupolven sodankäynnillisestä konfliktista. Se on karkea mukaelma Abbotin kuvitteellisesta viidennen sukupolven konfliktista, jonka hän on esittänyt artikkelissaan.

Oletetaan, että suomalaiskansallinen nationalistiseksi tunnustautuva pieni ja tiiviisti organisoitu liike, joka julkisuudessa leimataan muukalaisvihamieliseksi lausuntojensa perusteella, alkaisi olla kasvavan huolestunut maamme länsimielisestä ja EU-myönteisestä poliittisesta suuntautuneisuudesta samalla kun huoli Lähi-idän konflikteista johtuvasta pakolaisvirrasta ja sen vaikutuksesta suomalaiseen elämäntapaan ja ”rodulliseen puhtauteen” kasvaa. Liike ei voi ottaa oikeutta omiin käsiinsä pyrkiessään poistamaan uhan, eikä voi vaikuttaa positiivissävyisesti valtionhallintoon poliittisen linjan muutokseksi tai lisätäkseen rajaturvallisuuteen, tulliviranomaiselle ja poliisille suunnattujen määrärahojen kasvattamista, sillä sen estää julkisuudessa liikkeelle annettu muukalaisvihamielinen leima.

Niinpä liikkeen johtajat tilannetta uudelleen arvioidessaan tulevat johtopäätökseen, että muukalaisviha ja sen kasvanut vastustus ovat yhtä aikaa käytettyinä avain tavoitteeseen pääsemiseksi. Liike mobilisoi kannattajakuntansa karrikoivilla lausunnoilla ja käyttää asiantuntijoiden lausuntoja tukemaan omaa viestiään perustellessaan maahan suuntautuvan, islamilaisista maista tulevan siirtolaisliikehdinnän uhkaa. Näin tehden se kerää poliittisen kentän äärilaidat mukaan sekä vastustamaan, että puolustamaan sanomaansa. Samalla liike pyrkii suututtamaan Suomen islamilaisen yhteisön mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla aina sosiaalisen median lokakampanjoista sananvapauteen vetoaviin julkaisuihin.

Kun kaikki kansalaispiirit on saatu herätettyä kiihkeään julkiseen keskusteluun ja mahdollisesti avoimiin mielenilmaisuihin marssien, julkisten rukousten ja julkisuuskampanjoiden myötä käyttäen islamia ja muslimeja halventavaa kieltä, tapahtuu Suomessa historian ensimmäinen ääri-islamilainen terrori-isku. Isku on tietenkin liikkeen itsensä suunnittelema, organisoima ja koordinoima, mutta sitä ei koskaan kyetä yhdistämään itse liikkeeseen, vaan iskun tekijäksi tunnustautuu Twitterissä passivapauden turvin esimerkiksi Belgiasta Suomeen tullut ja täällä oleskellut, islamin halventamisesta ärtynyt muslimi. Tärkeää on, että iskun mahdollistaneiden materiaalien tai aseistuksen alkuperä voidaan jäljittää rajamuodollisuuksien poistumisesta hyötyviin ja siirtolaisten operoimiin eurooppalaisiin salakuljetusorganisaatioihin.

Kiihkeän kansalaiskeskustelun nopeasti räjähtäessä käsiin liike ujuttaa sekaan arvovaltaisten kansalaispiirien ja vaikuttajien vaatimuksia Euroopan unionista eroamiseksi ja rajojen sulkemiseksi välittömästi. Onkin ennakoitavissa, että koko suomalaisen turvallisuusjärjestelmän valmiustasoa nostettaisiin tällaisessa tilanteessa. Näin päästyään tavoitteeseensa turvallisuusviranomaisten toimintavalmiuden kohottamisesta ja siitä välillisesti aiheutuvasta maahanmuuton ja pakolaispolitiikan kiristämisestä ja kontrollista, on liike suorittanut viidennen sukupolven sodankäynnillisen operaation. Se on onnistunut harhauttamaan valtionhallintoa ja salaamaan oman tarkoitusperänsä ja itse asiassa kieltämään Suomen valtiolta vaikutelman sisäisessä sodantilassa olemisesta. Samalla se on kätkeytynyt taustameluun ja parantanut omaa julkisuuskuvaansa kansallisen turvallisuuden vaatimusten lisäämisestä aiheellisesti vaatineena organisaationa. Mikäli tähän vielä liitetään liikettä mahdollisesti tukeva ulkopuolinen valtiollinen toimija, joka pyrkii hyötymään suomalaisen yhteiskunnan sisäisestä hajaannustilasta, ollaan todellisessa viidennen sukupolven sodassa.

Esimerkki sinällään on kaukaa haettu ja mielikuvituksen tuotetta, mutta osoittaa viidennen sukupolven sodankäynnin perustavan laadun. Yhteiskunta sellaisenaan ei siis voi olla sotatilassa itse sitä tiedostamattaan. Operoivalle osapuolelle tilanne kuitenkin on sotaa mitä suuremmissa määrin huolimatta siitä, millaisena sota ja sodankäynti yleisesti mielletään. Tämä tarkoittaa siis yhteiskunnan olevan sotatilassa, mikäli toinen osapuoli niin kokee. Sodan määritelmä ei enää viidennen sukupolven sodan mallissa katsotakaan olevan sidottavissa pelkästään väkivallan käyttöön, vaan paremminkin sen käyttämisen mahdollisuuteen. Poliittinen tavoite taas erottaa viidennen sukupolven sodankäynnin väkivaltarikollisuudesta.

8 responses to “Onko Suomi sodassa? – Sodankäynnin viides sukupolvi

  1. Kirjoituksen esittämää ajattelutapaa käyttämällä päätyy helposti siihen johtopäätökseen, että Venäjä katsoo olevansa sodassa länttä vastaan, vaikka lännessä tätä ei haluta (ainakaan julkisesti) myöntää.

    Venäjä käy minun nähdäkseni 5. sukupolven sotaansa kahdella tavalla: Länttä vastaan käytetään väkivallattomia vaikutusoperaatioita (”aktiivisia toimia”, joksi niitä venäjällä nimitetään). aivan kuten kylmän sodan aikana. Sotilaallista voimaa Venäjä käyttää joko proxyjen välityksellä (esim. itä-ukraina) tai itse – tilanteesta riippuen. Jälkimäinen tapa onnistuu siellä, missä Venäjä katsoo voivansa voimankäytöllä edistää omia tavoitteitaan ilman suurta riskiä avoimesta, sotilaallisesta yhteenotosta lännen kanssa.

    Vaikka ilmeisiä eroja kylmään sotaan on helppo löytää, peruskuvio näyttää omasta mielestäni täysin samanlaiselta. Suora sotilaallinen yhteenotto on mahdoton ajatus, joten Venäjä turvautuu asymmetrisiin keinoihin.

    Kylmän sodan aikana suoran, avoimen yhteenoton esti kauhun tasapaino. Nyt sen estää joukkotuhoaseiden voimatasapainon lisäksi myös Venäjän selvä altavastaajan asema tavanomaisessa sodankäynnissä. Tämä ei kuitenkaan estä asymmetristen keinojen käyttöä länttä vastaan. Sodan intensiteettiä säätelemällä ja laajaa keinovalikoimaa hyödyntäen Venäjä pyrkii pitämään länsimaat tilanteessa, jossa Venäjän tosiasiallisen aggression voi kieltää (tai sitä voi olla vaikea aukottomasti todistaa), ja jossa siihen vastaaminen näyttäisi ylireagoinnilta.

    • Kiitos kommentista ja mielenkiintoisesta pohdinnasta. On totta, että viidennen sukupolven sotaa käyvä toimija voi olla valtiollinen ja käyttää tällaisen mallin mukaisia keinoja johtuen juuri sotilaallisesta altavastaajuudestaan. Veisin keskustelun vielä hieman pidemmälle. Sodankäynti kaikilla tasoillaan strategisesta taktiseen on lopulta ase-vasta-ase-kamppailua ja eräänlaista laajennettua kaksintaistelua. Millaista sitten on viidennen sukupolven sodankäynnin vastainen sota? Pelkkä reagointi ei riitä, pitää keksiä offensiivisiakin sovelluksia. Esitänkin tässä suhteessa, että näemme tulevaisuudessa edelleen yhä vahvistuvia suurvaltoja joiden kynnys voimankäyttöön madaltuu entisesestään. Perusteluinani lainaan virolaista kenraali Riho Terrasia, jonka mukaan ”Terroristi on tunnuksetonta asepukua käyttävä mies jolla on rynnäkkökivääri. Ensimmäinen terroristi pitää ampua jolloin toista terroristia ei tule.”

  2. Antti, kysymys 5. sukupolven sodankäyntiin vastaamisesta on mielenkiintoinen.

    Vaikka Venäjä on tällä hetkellä akuutti käytännön ongelma, esitit kysymyksesi ilmeisesti yleisemmällä tasolla?

    Koska 5. sukupolven sodankäynnin skaala on laaja, tuntuu ainakin lähtökohtaisesti itsestään selvältä, että myös vastakeinoja täytyy löytyä koko skaalalta. Muutoin joudutaan joko olemaan toimettomana tai sitten reagoidaan suhteettomasti (lopussa esimerkki jälkimäisestä ajattelusta).

    En ole sotatieteilijä, joten en yksinkertaisesti kykene sanomaan mitään kovin järkevää yleisellä tasolla. Sen sijaan konkreettisen esimerkin kautta voi tällainen harrastelijakin ehkä sanoa jotain, mikä ei ole aivan päätöntä.

    Vaikutusoperaatioihin (ml. infosota) vastaamisesta on ainakin yksi väitetysti onnistunut esimerkki. 1980 -luvulla USA perusti Active Measures Working Group -nimellä kulkeneen pienen organisaation, jonka tehtävänä oli tuoda peitetty näkyviin – ts. paljastaa NL:n vaikutusoperaatiot (julkaisemalla raportteja) ja kouluttaa esim. tiedotusvälineiden edustajia havaitsemaan vaikutusyritykset. Ryhmän työtä ruotivan raportin mukaan se onnistui työssään ja NL:n operaatiot vähenivät dramaattisesti.

    Esimerkin relevanssia voi hyvällä syyllä kyseenalaistaa. Kuinka pitkälti operaatioiden väheneminen 80-luvun loppupuoliskolla johtui em. ryhmän työstä ja mikä osuus oli NL:n järjestelmäkriisillä? Samoin voi kysyä, onko vastaavan työn – jos se todella oli onnistunutta – toistaminen nykymaailmassa mahdollista (koska Internet)?

    Toinen konkreettinen tapa pohtia asiaa on ajatusleikki:

    Mitä tapahtuisi, jos länsimaat toteaisivat avoimesti (ja julkisesti) tilanteen: Venäjä käy meitä vastaan sotaa, joten me ryhdymme patoamaan sen toimintaa järeillä keinoilla kuten:
    – turvatakuut kaikille Venäjän rajanaapureille
    – Todellinen voiman keskitys Baltiaan, Puolaan jne.
    – Venäjän sulkeminen swift maksujärjestelmästä
    – Kaiken poliittisen vuoropuhelun ja kaupankäynnin lopettaminen

    Realismi tuosta on tietysti kaukana, mutta ajatuksena oli esittää toinen ääripää. Esimerkki suhteettomasta(?) reagoinnista.

    • Esitin kysymykseni todellakin yleisellä tasolla. En todellakaan ole vakuuttunut ”harrastelija statuksestasi” sen verran asiantuntevia kysymyksesi ovat. Ensimmäiseen argumenttiin on oikeastaan vaikea lisätä mitään. Vuorovaikutussuhteesta operaatioiden ja NL:n vaikutussuhteesta on vaikea sanoa mitään. Sen sijaan olisi vaikea kuvitella tilannetta jossa miljoonien ja taas miljoonien ihmisten valtiollinen talousalue tietoisesti ajettaisiin ahtaalle vain koska se on teoreettisesti mahdollista. Koska kansainvälinen järjestelmä on alisteinen suurvaltojen intresseille, voidaan sanoa, että jatkuvassa konfliktuaalisessa tilanteessa jotkin taistelut hävitään ja jotkin voitetaan. Näin ollen mikäli Venäjä ahdistettaisiin nurkkaan yhä voimakkaammin, olisi sen vastareaktio aivan samoin voimakkaampi. Suurvaltojen kv-politiikka (jossa meitä pienempiä ainoastaan käytetään hyväksi) on kaikesta huolimatta alisteista voiman ja vastavoiman vuorovaikutukselle.

  3. Olet tietysti täysin oikeassa siinä, että kv-politiikka on suurelta osin voimapolitiikkaa ja on aina ollut. Euroopan 20 vuoden rauhanjakso taisi olla säännön vahvistava poikkeus.

    Esittämäni esimerkki oli keinotekoinen ja epärealistinen ja johtaisi luultavasti juuri siihen mitä kuvasit. Mutta tässä on mielestäni juuri se ongelma johon alkuperäisellä kysymyksellä 5. sukupolven sodan vastatoimista viittasit. Välimuotoja reagoimattomuuden ja suhteettoman vastauksen välillä ei ole valmiina edes ajatuksen tasolla, saati käytännössä koeteltuna. Niinpä länsi menee esim. Venäjän suhteen näppituntumalla – improvisoiden ja jälkijättöisesti reagoiden.

    Valtiollisen toimijan (kuten Venäjän, jälleen) suhteen ongelmaksi muodostuu vielä se, että aggressiot ulottuvat siviiliyhteiskunnan puolelle. Tiedonvälitys, diplomatia, talous, hallinto, poliittinen päätöksenteko… kaikki ovat yhtä aikaa vaikutusoperaatioiden kohteena. Länsimailla on vaikeuksia tunnistaa / tunnustaa olevansa siviiliyhteiskuntaan kohdistuvien vihamielisten toimien kohteena, koska meidän perinteemme mukaan vastatoimet edellyttävät aukottomia todisteita vihamielisestä toiminnasta ja vastustaja pyrkii kaikin keinoin peittämään ja kiistämään niiden käytön.

    Ja jos tilannetta ei poliittisella tasolla tunnisteta / tunnusteta, ei vastakeinoista ole hyötyä vaikka sellaisia olisi käytettävissäkin. Niiden käytölle kun ei saada valtuutusta ilman poliittisen tason päätöstä. 5. sukupolven väkivallaton sodankäynti on demokraattisille yhteiskunnille todella vaikea haaste. Jos tilanne eskaloituu väkivallan käyttöön (esim. vihreät miehet), ollaan ainakin siinä suhteessa helpommassa tilanteessa, että vihamielisen vastapuolen olemassaolo on kiistämätön fakta.

    • Mielenkiintoinen ajatus, eikä vähiten siksi, että lännessä ja Suomessa ymmärretään varsin hyvin mitä on sota ja mitä rauha. Niin hybridisodan, informaatiosodan, kybersodan, 5. sukupolven sodan, tai minkä tahansa valitun teorian arvo onkin siinä, että sillä pyritään kuvaamaan rauhatonta rauhaa vähintään yhden osapuolen kannalta. Tämä ei ole kuitenkaan näin sotilaan näkökulmasta ongelmatonta. Sodan demilatarisointi ja rauhan militarisointi voi pahimmillaan johtaa siihen, että poliittinen päätöksenteko myöhästyy välttämättömistä juridisista muutoksista joilla valtakunta saadaan varautumaan sotaan. Kun kaikki on harmaata vaihetta niin ei osatakaan tunnistaa harmaan sävyjä. Näiden mallien haasteena on kuin se, että mikään niistä ei tarjoa valmiita vastauksia siitä, milloin esimerkiksi valmiuslainsäädäntö tulee ottaa käyttöön.

      Parhaimmillaan nämä mallit kuitenkin voivat toimia ajatuksellisina kannustimina kansalaiskeskustelulle ja päättäjille siitä miten tunnistaa erilaisia uhkia ja uhkakehityksiä. Toisin sanoen herra/rouva emk, tämäkin meidän välisemme viestien vaihto on puhtaimmillaan sitä kansalaisaktiivisuutta jota tasavallan presidentti peräänkuulutti muistuttaessaan jokaisen maanpuolustusvelvollisuudesta.

  4. ”Sodan demilatarisointi ja rauhan militarisointi voi pahimmillaan johtaa siihen, että poliittinen päätöksenteko myöhästyy välttämättömistä juridisista muutoksista joilla valtakunta saadaan varautumaan sotaan.”

    Mm. infosotapuhetta on kritisoitu rauhan (ja siviiliyhteiskunnan) militarisoinnista. Vähemmän on kuulunut puheenvuoroja joissa huolestutaan sodan demilitarisoinnista. Loistava pointti.

    ”Näiden mallien haasteena on kuin se, että mikään niistä ei tarjoa valmiita vastauksia siitä, milloin esimerkiksi valmiuslainsäädäntö tulee ottaa käyttöön.”

    Jos asiaa tarkastelee loogisesti (ja vaikkapa OODA:n kautta), niin ilmeisesti ensin olisi keskityttävä vihamielisen toiminnan tunnistamiseen, seuraavaksi toimintaa harjoittavan tahon tunnistamiseen, ellei se selvinnyt jo ensivaiheessa.

    Vaikka valmiita vastatoimia (tai OODA silmukan muita vaiheita ensimäisen O:n jälkeen) ei olisi mietittynä, vihamielisen toiminnan kiistaton tunnistaminen antaisi kuitenkin poliittiselle johdolle realistisemman tilannekuvan ja mahdollisuuden pohtia poliittisen tason reagointia.

    Jos nyt asiasta mitään ymmärrän, niin em. tarkoittaisi ilmeisesti siviili- ja sotilastiedustelun kykyjen (tiedonhankinnan, analytiikan jne.) kehittämistä? Mahtaakohan meneillään oleva lainsäädännön päivitys luoda riittävän pohjan tässä suhteessa?

    Niinkauan kun vastatoimien suhteen ei ole riittävää teoreettista viitekehystä jonka kautta asioita hahmotetaan, seuraisin vanhaa ja toimivaa ohjetta: Jos et tiedä mitä tehdä, tee sitä minkä tiedät. Ts. teoria ja viitekehys muotoutuu kun vastatoimia ryhdytään kehittämään vastauksena konkreettiseen käytännön ongelmaan. Jossain vaiheessa tietoa on käytännön ongelmanratkaisun tuloksena kumuloitunut riittävästi teorianmuodostukseen.

    (En epäile, etteikö voisi myös löytyä fiksuja teoreetikkoja, jotka kykenevät viemään ajattelua eteenpäin jo nykyisten tietojen ja kokemusten perusteella. Tästä tiedät ammattilaisena varmaan enemmän.)

    ”tämäkin meidän välisemme viestien vaihto on puhtaimmillaan sitä kansalaisaktiivisuutta jota tasavallan presidentti peräänkuulutti muistuttaessaan jokaisen maanpuolustusvelvollisuudesta.”

    Näin minäkin näen. Btw, olen ”herra” ja oma asiantuntemukseni liittyy ohjelmistoihin, ei sotatieteisiin tai turpoon. Kuten sanottu, näissä asioissa olen harrastaja ja tietämykseni ei ole niin laaja-alaista, että sitä voisi millään muotoa kutsua asiantuntemukseksi :)

    //EMK

  5. Päivitysilmoitus: Valtio, mihin menet? | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s