Boris, Brexit ja kadonneen suvereniteetin metsästys

Boris_Johnson_-holding_a_red_model_bus_-2007

Kuva: Wikipedia

Lähteä vaiko eikö lähteä Euroopan unionista? Brittiäänestäjät pääsevät ratkaisemaan tämän pulman kahden kuukauden kuluttua. Tänään oman lusikkansa Britannian Brexit-soppaan laittaa vieraileva Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama, joka on jo aiemmin puhunut vahvasti sen puolesta, että saarivaltio pysyisi EU:n jäsenenä säilyäkseen vaikutusvaltaisena. Obaman sanoma on jo etukäteen tuomittu tekopyhäksi Vote Leave -puolen karismaattisimman poliitikon, Lontoon pormestarin, Boris Johnsonin taholta. Johnsonin mukaan Britannia on menettänyt suvereniteettinsa EU-jäsenyyden myötä, ja kontrastina juuri Yhdysvallat suojelee suvereniteettiaan hysteerisimmin kaikista maailman valtioista.

Tämä kirjoitus käy läpi sitä, miten suvereniteetin käsitettä on viime aikoina käytetty Brexit-keskustelussa. Aihe on mielenkiintoinen, koska se tarjoaa näkökulman laajempaan suvereniteetin käsitteen tarkasteluun. Se, että Johnsonin ja muiden euroeroa kannattavien ajattelu on mustavalkoista ja pitkälti väärässä olevaa, on jo sanottu mediassa moneen kertaan. Valitettavasti myös Johnsonin absoluuttisen suvereniteetin idean kriitikot ovat pääosin puhuneet suvereniteetin jakamisesta osana uudenlaista post-Westfalenilaista kansainvälistä järjestystä. Tämän kirjoituksen argumentti pohjautuu toisenlaiseen ajattelumalliin, jonka mukaan käytännössä suvereniteetti kansainvälisessä järjestelmässä on ollut aina erittäin pitkälti jaettua. Britannia tarjoaa mainion näkökulman suvereniteetin tarkasteluun ehkä vanhimpana eurooppalaisena valtiona, entisenä siirtomaaimperiumina ja eräänä nykyisten kansainvälisten instituutioiden keskeisena arkkitehtinä.

Westfalenilaisen suvereniteetin idea

Johnsonin mukaan suvereniteetti on joko-tai-kysymys. Yksinkertaisesti joko ylin päätöksentekovalta kuuluu Britannian parlamentille tai ylikansallisille Euroopan unionin instituutioille. Tämä argumentti pohjautuu tavalliseen käsitykseen suvereniteetista, jonka mukaan vahvistuvat eurooppalaiset kuningaskunnat vaihtoivat feodaalisen järjestelmän – jossa valta jakautui monille toimijoille – malliin, jossa kaikki valta keskittyi territoriaalisen valtion monarkille. Tätä absoluuttista valtaa kuvailtiin roomalaisista lakiteksteistä lainatulla käsitteellä imperium, joka käännettiin ranskaksi suvereniteetiksi. Vuoden 1648 Westfalenin rauhansopimukset, jotka lopettivat kolmekymmentävuotisen sodan, on konventionaalisesti nähty keskeisenä käännekohtana suvereenin valtiojärjestelmän synnyssä. Ranskan vallankumouksesta lähtien yhtälöön lisättiin ajatus kansakunnasta valtion muodostaman poliittisen yhteisön ”luonnollisena” kokoonpanona. Eurooppalaisten siirtomaaimperiumien hajotessa vuoden 1945 jälkeen suvereenien kansallisvaltioiden muodostamasta järjestelmästä tuli globaali.

Vasta viime vuosina Euroopan unionin pitkälle menevä integraatio on aiheuttanut tilanteen, jossa kansallisvaltiot ovat enenevässä määrin jakaneet suvereniteettiaan vastatakseen poikkikansallisiin ongelmiin. Juuri tätä kehitystä joko-tai-näkemystä edustavat euroskeptikot kuten Johnson tai Nigel Farage ovat nimittäneet kansallisvaltioiden suvereniteetin menettämisenä Brysselin herroille.

Jaetun suvereniteetin käytäntö

Juuri tämä on argumentti post-Westfalenilaisesta maailmasta, jossa globalisaation paineiden vuoksi kansallisvaltiot ovat alkaneet jakaa aiemmin absoluuttista suvereniteettiaan erityisesti Euroopan alueellisen integraation kontekstissa. Ongelmallista tässä käsityksessä on se, että aiempaa absoluuttisesti suvereenien territoriaalivaltioiden westfalenilaista järjestystä ei ole koskaan ollut olemassa. Nykytutkijoiden (esimerkiksi 1, 2, 3) mukaan käytännössä suvereniteetti on ollut hyvin pitkälti jaettua kansainvälisessä järjestelmässä jo pitkään ennen Euroopan unionin perustamista.

Ajatus vuoden 1648 Westfalenin rauhansopimuksista territoriaalisesti suvereenien valtioiden järjestelmän syntyhetkenä on pitkälti haudattu. Itse asiassa kolmekymmenvuotisen sodan lopettaminen mahdollisti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan säilymisen aina Ranskan vallankumoussotiin saakka. Suvereniteetti jakautui tässä monimutkaisessa järjestelmässä heikon keskushallinnon ja satojen paikallisten poliittisten toimijoiden kanssa. Näistä merkittävimmät toimijat kuten Brandenburg – tuleva Preussin kuningaskunta – olivat pitkän aikaa monen pienemmän poliittisen yksikön löyhiä yhteenliittymiä, joita yhdisti ainoastaan sama ruhtinashuone. Jopa aurinkokuninkaan Ranska, jota konventionaalisesti ajatellaan absolutismin klassisena esimerkkinä,  koostui samalla tavalla monien alueellisten oikeusjärjestelmien tilkkutäkistä.

Modernin kansallisvaltion kehittyminen pitkällä 1800-luvulla muutti tätä aiempaa asetelmaa ainoastaan jonkin verran. Esimerkiksi Sveitsissä, Yhdysvalloissa, yhdistyneessä Saksassa ja Itävalta-Unkarissa enemmän tai vähemmän federalistiset hallintojärjestelmät jakoivat suvereniteettia osavaltioiden ja keskushallinnon välillä. Kaiken lisäksi eurooppalaisten siirtomaaimperiumien rakentaminen muihin maanosiin perustui pitkälti jaetun suvereniteetin käytäntöön. Käsitteen ansiosta esimerkiksi Alankomaat tai Englanti pystyivät delegoimaan huomattavaa poliittista valtaa – mukaan lukien oikeuden käydä sotaa ja hankkia maa-alueita – monopoliyrityksille, jotka tunnetaan suomeksi hieman harhaanjohtavasti ”kauppakomppanioina”. Eurooppalaisten ekspansio perustui paitsi huomattavaan väkivaltaan myös sopimusten tekemiseen paikallisten eliittien kanssa, jossa nämä saivat pitää osan vallastaan sillä ehdolla, että tekevät jatkossa yhteistyötä eurooppalaisten ehdoilla.

Samanaikaisesti nämä uudet ”kansallisvaltiot” käytännössä rajoittivat suvereniteettiaan solmimalla nopeasti kasvavan määrän kansainvälisiä sopimuksia. Halu estää eurooppalaisen suursodan puhkeaminen uudestaan johti YK:n edeltäjän Kansainliiton perustamiseen 1918. Toisen maailmansodan jälkeen aiemmin isolationistinen Yhdysvallat oli pääroolissa kansainvälisen järjestelmän palasien keräämisessä. Ensin Yhdistyneiden kansakuntien järjestelmän rakentamisessa ja sittemmin Länsi-Euroopan alueellisen integraatiokehityksen sparraajana Marshall-avun ja Naton perustamisen muodossa.

Saarivaltakunta ja suvereniteetti

Kuten alussa mainittiin, Britannia ehkä vanhimpana eurooppalaisena valtiona, entisenä siirtomaaimperiumina ja eräänä nykyisten kansainvälisten instituutioiden keskeisena arkkitehtinä tarjoaa mainion näkökulman suvereniteetin käytännön tarkastelemiseen kansainvälisessä järjestelmässä.

Englannissa on ollut poikkeuksellisen vahva keskushallinto jo 900-luvulta lähtien. Myös brittikontekstissa absoluuttisen suvereniteetin idea liittyi pyrkimykseen keskittää valtaa kuninkaalle. Henrik VIII:n parlamentti totesi 1532, että paavilla ei ollut sananvaltaa Englannin asioihin  sanoin ”this realm of England is an Empire”. Monarkkiin viitataan vielä nykyään lainsäädännössä termillä ”Sovereign”. Käytännössä 1700-luvun aikana valta alkoi hitaasti liukua kuninkaalta kaksikamariselle parlamentille. Ainakin 1900-luvun alusta saakka on vallinnut käsitys siitä, että käytännössä viimekädessä valta kuuluu parlamentin vaaleissa valitulle alahuoneelle (House of Commons), joka voisi esimerkiksi halutessaan lakkauttaa ylähuoneen tai jopa monarkian. Tästä huolimatta virallisesti suvereniteetti kuuluu edelleen  kruunulle parlamentissa (crown in parliament), kuten voimme nähdä laissa, jonka avulla Britannia liittyi EEC:hen 1972: ”Be it enacted by the Queen’s most Excellent Majesty, by and with the advice and consent of the Lords Spiritual and Temporal, and Commons, in this present Parliament assembled'” Ensin 1707 Skotlanti ja sittemmin 1801 Irlanti tulivat virallisesti osaksi tätä ”Yhdistynyttä kuningaskuntaa”.

Huolimatta Westminsterin parlamentin periaatteessa absoluuttisesta vallasta käytännössä suvereniteetti jakautui pitkälti Britti-imperiumissa. Suoran väkivallan lisäksi imperialismi perustui paikallisten eliittien, joista erityisesti eurooppalaisten siirtolaisten, yhteistyöhön keskushallinnon kanssa. Esimerkiksi Amerikan vallankumous puhkesi siirtolaiseliittien tyytymättömyyteen siitä, että parlamentti ei konsultoinut siirtokuntien omia kansanedustuslaitoksia verotukseen ja – alkuperäisväestön kustannuksella tapahtuneeseen – sisämaahan laajentumiseen liittyvissä kysymyksissä. Britit hallitsivat tärkeintä siirtomaataan Intiaa pääosin epäsuorasti paikallisten ruhtinaskuntien kautta, jotka olivat sopimuksin luovuttaneet osan suvereniteetistaan kauppakomppanialle. 1900-luvulle tultaessa niillä siirtomailla, joissa valtaa pitivät eurooppalaiset siirtolaiset (pääosin jälleen kerran alkuperäisen väestön kustannuksella), oli jo hyvin huomattava itsehallinto. Ehkä paras esimerkki jaetusta suvereniteetin käytännöstä on se, että Australia, Etelä-Afrikka, Kanada ja Uusi-Seelanti liittyivät kaikki Kansainliiton jäseniksi 1918 siitä huolimatta että nämä olivat vielä virallisesti Britannian parlamentin vallan alaisia. Kansainvälisen järjestelmän rasistista luonnetta kuvaa hyvin se, että laajan itsehallinnon saivat pitkäksi aikaa vain eurooppalaiset siirtolaisväestöt.

Suvereniteetin paluu?

Siitä huolimatta, että imperiumi on kadonnut ja monarkilla ei ole enää valtaa, jaetun suvereniteetin käytäntö on viime vuosikymmeninä pikemminkin vahvistunut Britanniassa. Vaikka formaalisti parlamentti voisi peruuttaa Pohjois-Irlannin erittäin huomattavan autonomian (jonka perusteella esimerkiksi abortti on laiton maakunnassa) ja Skotlannin koko ajan laajenevan itsehallinnon, tämä on käytännössä poliittisesti erittäin vaikeaa. Sama koskee autonomisia saarialueita, joista osa on kunnostautunut veroparatiiseina. Samoin vaikka Britannia eroaisikin Euroopan unionista ja pääsisi siten eroon Eurooppa-oikeuden muodostamista rajoitteista, kansainvälinen oikeus rajoittaisi silti saarivaltion suvereniteettiä. Ainoastaan eroamalla esimerkiksi Natosta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta ja YK-järjestelmästä valtio voisi saada melkein kaiken suvereniteettinsa takaisin. Tämä tosin tarkoittaisi myös sitä, että suvereniteettia jakavia uusia vapaakauppasopimuksia, esimerkiksi Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen kanssa, tulisi myös välttää.

Ironisesti, jos Britannia päättää erota EU:sta kesäkuussa, tämä tulee todennäköisesti johtamaan kahden suvereniteetin jakamiseen perustuvan unionin osittaiseen hajoamiseen. Yritys saada kaikki suvereniteetti takaisin Brysselistä tulisi hyvin mahdollisesti johtamaan uuteen kansanäänestykseen itsenäisyydestä Skotlannissa. Tässä äänestyksessä skotit todennäköisesti äänestäisivät sen puolesta, että saisivat suvereniteettinsa takaisin Lontoosta, jotta voisivat jakaa sen taas liittymällä omatoimisesti osaksi Euroopan unionia.

Johnsonin vertaus suvereniteettiaan hysteerisesti varjelevaan Amerikan yhdysvaltoihin ontuu kahdella tavalla. Siitä huolimatta, että Yhdysvalloissa on edelleen vahva isolationalistinen ulkopoliittisen ajattelun traditio, täytyy muistaa, että tämänhetkinen valtioiden suvereniteettia rajoittava YK-järjestelmä on ensisijaisesti Yhdysvaltojen (ja toissijaisesti Britannian) toisen maailmansodan aikana luonnostelema. Yhdysvaltojen tuki Länsi-Euroopalle kylmän sodan aikana oli erittäin tärkeää nykyiseen Euroopan unioniin johtaneessa integraatiokehityksessä. Britanniaa ei ehkä myös kannattaisi verrata suoraan federaatioon, joka sai alkunsa siitä, kun kolmetoista siirtokuntaa totesi, että näiden on syytä jakaa suvereniteettiaan, koska ovat liian pieniä pärjätäkseen omillaan. Kalifornialla on suunnilleen samankokoinen kansantalous kuin Britannialla siitä huolimatta, että väestö on huomattavasti pienempi.

Onko tällä lyhyellä katsauksella suvereniteetin käsitteeseen Brexit-keskustelun kontekstissa implikaatioita Suomen kannalta? On ehkä yleisenä sääntönä hyvä olla terveen skeptinen suvereniteetin palauttamista Brysselin euroeliitiltä vaativiin poliitikkoihin. Erityisesti ottaen huomioon sen, että Suomi on väestöltään yli kymmenen kertaa Britanniaa pienempi valtio. Sillä onhan mahdollista, että merkittävä osa Suomen suvereniteetista ennen vuoden 1995 EU-jäsenyyttä – tai ainakin YYA-sopimuksen lakkauttamista 1992 – sijaitsi käytännössä jossain ihan muualla kuin Helsingissä.

One response to “Boris, Brexit ja kadonneen suvereniteetin metsästys

  1. Päivitysilmoitus: Kulunut kevät, tuleva syksy | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s