Keikkuuko Niinistön nelijalkainen jakkara?

Niinistö

Kuva: Flickr.com

Kansainvälisen politiikan epävarmuus takaa sen, ettei kotimaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ole pulaa aiheista. Määrä ei tietenkään aina korvaa laatua ja kaikenlaisia kotikutoisia kohuja saadaan valitettavan usein aikaiseksi hyvinkin vähäisistä aineksista.

Ukrainan kriisi, turvapaikanhakijat, Syyrian sodan eskaloituminen, ISIS ja kansainvälinen terrorismi muokkaavat myös Suomen turvallisuusympäristöä. Viime vuoden korkeat turvapaikanhakijaluvut osoittavat, ettei tämä ympäristö rajoitu vain Itämeren alueeseen vaan laajemmalle EU:n naapurustoon.

Lisääntyvän epävakauden ja ennustamattomuuden keskellä on noussut perusteltuakin huolta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asennosta. Kylmän sodan jälkeinen aika on ollut Itämeren alueella suhteellisen vakaata, vaikka EU:n ja erityisesti Naton laajentuminen vuonna 2004 muuttikin geopoliittista perustaa merkittävästi. Vakauden kääntöpuoli on ollut, ettei kotimaisessa keskustelussa ole tarvinnut kriittisesti arvioida oman politiikan perusteita. Kysymykset Venäjä-suhteesta, Natosta, sotilaallisesta liittoutumattomuudesta tai turvallisuusympäristön muutoksista on voitu jättää vähemmälle huomiolle.

Viimeisen reilun kahden vuoden aikana tämä tilanne on muuttunut. Se on haastanut paitsi meidän ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksentekomekanismin ja lainsäädännön, myös poliittisen kulttuurin. Miten ja mistä on suotavaa julkisesti puhua? Saako N-sanan sanoa ääneen ja missä yhteydessä? Miten Venäjästä pitäisi puhua?

Iso kysymys, johon tämä kirjoitus pureutuu, on miten Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja hahmottuu muuttuvassa ympäristössä. Tässä kirjoituksessa kysymystä lähestytään tasavallan presidentti Sauli Niinistön muotoilemanaktiivisen vakauspolitiikan” kautta. Kirjoituksessa arvioidaan, missä kunnossa Niinistön ”jakkaranneljä jalkaa – kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet ja kansainvälinen oikeus – oikein ovat.

Venäjä-suhteet

Aloitan Venäjä-suhteista, sillä ne ovat olleet tapetilla Suomen ja Venäjän tekemän rajasopimuksen vuoksi. Parhaan kremlologian ja ehkä jopa sipilälogian hengessä neuvotteluista on etsitty viitteitä Suomen ja Venäjän suhteiden laajemmasta tilasta. Iltalehden Olli Ainola kommentoi rajaneuvotteluita kriittiseen sävyyn ja esitti, että Suomi joutui taipumaan Venäjän tahtoon rajoittaa EU-maiden kansalaisten rajanylitysoikeutta Sallassa ja Raja-Joosepissa.

Ainolan kirjoituksesta heränneen kohinan myötä ulkopoliittinen johto Timo Soinin ja presidentti Niinistön johdolla ennätti vakuuttelemaan, ettei sopimus syntynyt Venäjän painostuksen seurauksena. Niinistö totesi unilukkarimaiselle tyylilleen uskollisesti, ja sopivasti rajavierailulla, että sopimus ”syntyi Suomen tahdosta”.

Oli niin tai näin, koko itärajan turvapaikanhakijoihin liittyvä kuvio herättää kysymyksiä Suomen Venäjä-suhteiden tilasta. Ainakin julkisuudessa on edelleen epäselvää, mitkä olivat perimmäiset syyt nopeasti kasvaneisiin tulijamääriin Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikoilla. Norjan päätös käännyttää turvapaikanhakijoita takaisin Venäjälle oli varmasti vaikuttamassa siihen, että jo matkaan lähteneiden osalta reitti suuntautui lähimmille EU-rajanylityspaikoille. Joukossa oli kuitenkin jo pidempään Venäjällä asuneita ja kansalaisia sellaisista kolmansista maista, joita ei suurissa määrin Eurooppaan ollut pyrkinyt.

Tilanne laukesi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Suomalais-venäläisten neuvotteluiden jälkeen Vladimir Putin jyrähti ja turvallisuuspalvelu FSB:n alaisuudessa toimivat Venäjän rajaviranomaiset eivät enää päästäneet ilman maahantuloasiakirjoja liikkuvia henkilöitä Suomen asemalle saakka. Tämän jälkeen käytiin rajasopimusneuvottelut, joiden tuloksena asemat suljettiin väliaikaisesti kolmansien maiden (ei Valko-Venäjä) kansalaisilta.

Olipa kyse Venäjän hybridivaikuttamisen yhdestä ulottuvuudesta pyrkimyksessä horjuttaa EU:n poliittista yhtenäisyyttä ja tiivistää kahdenvälisiä suhteita jäsenmaihin tai tilanteen nopeasta hyödyntämisestä palvelemaan maan poliittisia tarkoitusperiä, ilmiö oli poikkeuksellinen. Tähän asti rajanylityksen ja rajaturvallisuuden toimivuus ja vakaus ovat olleet sekä Suomen että Venäjän ylpeyden aiheita. Kuten loppusuoralla olevassa Euborderscapes-projektin tutkimuksessa olemme huomanneet, Suomi on ollut Venäjälle esimerkki hyvästä ja toimivasta naapurimaasta – vastakohta vaikkapa Virolle.

Viimeisten kuukausien tapahtumat osoittavat, että vakautta voidaan tarvittaessa horjuttaa aktiivisin toimin. Tai ettei vakauden horjuessa sen nopeaan tasapainottamiseen nähdä Venäjän puolelta enää akuuttia tarvetta. Sopu oli Suomen hallitukselle tärkeä, sillä puolustusministeri Jussi Niinistön suulla turvapaikanhakijoiden liikenne Lappiin ennätettiin jo nimetä suurimmaksi turvallisuushaasteeksi.

Toisenlaisen kuvan suhteiden tilasta antoi presidentti Niinistön työvierailu Moskovaan. Venäjä käytti tapaamista oman propagandansa pönkittämiseen ja sen osoittamiseen, etteivät USA:n ja EU:n asettamat pakotteet estä maata harjoittamasta hyvää kahdenvälistä politiikkaa. Suomen osalta vaikeat keskustelunaiheet joko sivuutettiin tai niihin ei julkisesti viitattu. On syytä kysyä, osoittaako tällainen toiminta Suomen alistuvan Ukrainan epävakauteen ”uutena normaalina”, jonka kanssa on elettävä.

Kommentit entisen pääministerin Esko Ahon ehdokkuuteen pakotelistalla olevan Sperbankin hallitukseen tai Fennovoima-Rosatom-ydinvoimalaprojektin geo- ja turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden kieltäminen vahvistavat tätä käsitystä. Taloudellista yhteistyötä korostava ”business as usual” -linja on vahvistunut Ukrainan kriisin ”jähmettyessä”. Toki taloudellisia mahdollisuuksia on syytä hyödyntää ja presidentin peräänkuuluttamalle dialogille on tarvetta, mutta samalla tulisi enemmän pohtia toiminnan poliittista hintalappua. Yksityisen firmojen kaupankäynti on asia erikseen, kuten tavallisten kansalaisten rengas- tai bensakauppa Venäjälle, mutta Rosatomin ja Sperbankin kohdalla linkki poliittiseen eliittiin on erittäin tiivis.

Suomen sillanrakennuspolitiikan kannalta merkittäviä eivät ole vain omat pyrkimykset ja niiden motiivit. Siltaa ei voi rakentaa yksipuolisesti. Siksi keskeinen kysymys on, miten Venäjä tilanteen näkee ja mitkä sen motivaatiot kahdenvälisten suhteiden vahvistamiseen ovat. Onko Suomessa pohdittu riittävästi sitä, miten Suomen Venäjä-politiikka suhteutuu naapurimaan intresseihin ja toisaalta laajempaan EU-politiikan kontekstiin?

Kansallinen puolustus ja turvallisuus

Itsenäisen ja uskottavan maanpuolustuksen vaaliminen on ollut suomalaisen puolueettomuus- ja liittoutumattomuuspolitiikan kulmakivi. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto tuskin olisi antanut läntiselle naapurilleen liekaa, jollei Kremlissä olisi luotettu Suomen kykyyn tarvittaessa puolustautua Saksaa ja sen liittolaisia vastaan. Suomi ei seurannut Ruotsia taannoisessa puolustusvoimien radikaalissa uudistamisessa ja maanpuolustuksen paradigman muutoksessa. Yleinen asevelvollisuus ja kyky itsenäiseen puolustukseen on pyritty säilyttämään.

Puolustusministeri Jussi Niinistölle maanpuolustus ja puolustusvoimien riittävä resursointi ovat olleet poliittisen uran keskeisiä tavoitteita. Tiukassa taloustilanteessa hän on pyrkinyt tekemään kaikkensa, jotta panostukset maanpuolustukseen kasvaisivat ja tulossa olevat ilmavoimien kalustohankinnat saadaan vietyä maaliin. Puolustusministeriön sektorilla on muutenkin ollut vilkasta ja esimerkiksi kertausharjoituksiin liittyvää koneistoa on pyritty virtaviivaistamaan vastaamaan paremmin 2010-luvun turvallisuushaasteita. Myös hybridisodankäyntiin ja informaatiovaikuttamiseen on puolustusvoimissa kiinnitetty entistä enemmän huomiota ja tehty työtä näkyväksi myös suurelle yleisölle.

Kansallisen puolustuksen osalta haasteet koskevat materiaali- ja resurssikysymyksiä, laajempaa puolustuksen uskottavuutta ja roolia osana laajempaa turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta. Itsenäistä puolustusta ei korvata pohjoismaisella yhteistyöllä tai Nato-jäsenyydellä, vaikka ne vaikuttavat toisiinsa. Maanpuolustus on siitä pirullinen konsepti, että sen uskottavuus ja kestävyys mitataan viime kädessä vasta sodan hetkellä. Ja se on tilanne, johon kukaan ei Suomen halua joutuvan. Siihen saakka uskottavuus on suhteellista ja pitkälti poliittista. Tuleva Nato-selvitys ja laajempi turvallisuuspoliittinen selonteko valottavat osaltaan, miten kansallisen puolustuksen rooli asemoidaan laajempaan poliittiseen kokonaisuuteen.

Läntinen integraatio

Läntisen integraation kohdalla keskeinen kysymys kuuluu, miten koko käsite määritetään. Suomen osalta voidaan olla suhteellisen yksimielisiä siitä, että EU-jäsenyys edustaa tällaista ”läntistä” integraatiota. Sen sijaan huomattavasti vaikeammin määritettäväksi on muodostunut suhde Natoon, vaikka Suomi onkin ollut rauhankumppani jo vuodesta 1994 saakka.

Ukrainan kriisin myötä keskustelu Natosta ja mahdollisesta täysjäsenyydestä on ottanut jälleen kierroksia. Kriisin vallitsevaksi tulkintakehykseksi myös suomalaisessa keskustelussa on valittu idän ja lännen laajempi konflikti, jonka valossa läntisen integraation korostaminen ja sen merkitys sekä poliittisessa puheessa että teoissa on kasvanut. Entinen pääministeri Alexander Stubb on ollut yksi läntisen orientaation ja länteen kuulumisen äänekkäimmistä vakuuttelijoista.

Presidentti Niinistön hahmottelemassa vakauspolitiikassa läntinen integraatio näyttää tarkoittavan ennen kaikkea EU-jäsenyyttä. Nato-kannanotoissaan Niinistö on ollut pidättyväisempi ja kansainväliseen harjoitusyhteistyöhön hän on hakenut pragmaattista, jopa instrumentaalista otetta. Niinistö on useasti peräänkuuluttanut EU-tason yhteistyötä turvallisuushaasteiden ratkaisemiseksi, vaikka hänen kryptisyytensä on aika ajoin vienyt huomion muualle.

Naton suhteen Suomi on ollut pitkään ”eteisessä”, sillä pitkälle viedyt kumppanuudet ja yhteistyön muodot ovat tässä mielessä integroineet Suomea ”länteen”. Toisaalta selontekojen ja hallitusohjelmien kirjauksissa on vannottu sotilaallisen liittoutumattomuuden ja sittemmin sotilasliittoon kuulumattomuuden nimiin. Suhteellisen vakauden ja tasapainon aikana tällainen järjestely ei aiheuttanut suurempia ongelmia, mutta kärjistyneessä turvallisuuspoliittisessa kontekstissa suhde on osoittautunut vähintäänkin vaikeasti määriteltäviksi.

Toistuvat kohut erilaisista sotaharjoituksista tai suhtautumisesta Yhdysvaltain joukkojen lisääntyneeseen läsnäoloon Itämeren alueella osoittavat suhteen epäselvyyden. Toisaalta poliittisissa puheissa toistellaan läntisen integraation ja kumppanuuksien merkityksiä, mutta samanaikaisesti varotaan tekemästä sellaisia poliittisia päätöksiä, joissa jouduttaisiin aidosti pohtimaan täysjäsenyyttä Natossa. Uudelta turvallisuuspoliittiselta selonteolta on tuskin odotettavissa mitään radikaalia muutosta Suomen linjaan. Myöskään Nato-oppositio on puheenvuoroissaan keskittynyt perinteisen anti-amerikkalaisen ja anti-imperialistisen retoriikan pyörittämiseen. Paikoin juuttuminen kylmän sodan maailmankuvaan näyttää aiheuttavan sokeita pisteitä Venäjän yleistä turvallisuutta horjuttaville toimille Itämerellä.

Nato-keskustelussa on jo pitkään pyöritty kehää, ja rakentamalla median suosiollisella avustuksella jatkuvia kohuja erilaisesta harjoitustoiminnasta kumppanimaiden kanssa nakerretaan aktiivisen vakauspolitiikan uskottavuutta. Välillä keskustelua seuraavasta tuntuu, että Suomen asema ja rooli Euroopan turvallisuusjärjestelmässä on kaikista eniten epäselvä juuri Suomen poliittiselle johdolle.

EU-politiikan osalta tilannekuva on Juha Sipilän hallituksen valtakaudella ollut jotensakin sumea. Pääministeri, jonka pitäisi toimia EU-politiikan johtajana, on jättäytynyt ulkopoliittisissa kysymyksissä sivurooliin. Ulkoministeri Timo Soini on ollut ahkerasti maailmalla myös EU-kysymyksissä, mutta hänen kohdallaan populistisen euroskeptikko-puoluejohtajan roolin yhteensovittaminen ministerin rooliin on ollut haastavaa. Sisäministeri Petteri Orpo on pitkälti olosuhteiden pakosta saanut kantaakseen hallituksen EU-politiikan vastuuta ja tehnyt parhaansa tasapainoillessaan hallituksen sisäisten ja ulkoisten paineiden välissä.

Orpo on joutunut selittelemään Suomen äänestyspäätöksiä parhain päin, mikä kuvastaa EU-politiikan pelikirjan olevan hallituksella levällään. EU-asioissa ”pakolaiskriisi” on ollut oikeastaan ainoa poliittinen kysymys, johon pelimerkkejä on riittänyt, eikä Suomen linja ole ollut täysin selvä. Rakentavia ehdotuksia esimerkiksi Dublin-järjestelmän muuttamisesta on ollut vähän, kun taas lyhytnäköisempi rajavartioinnin lisääminen tai Turkin kanssa tehty sopimus ovat saaneet hallituksen hyväksynnän.

EU on puheiden tasolla Suomen keskeisin läntisen integraation viiteryhmä, joten hallitukselta toivoisi konkreettisempia toimia tai ainakin selkeämpiä visioita siitä, millainen tuon viiteryhmän tulisi olla. Soinin ”missä EU, siellä ongelma” -populismi vaatii vähemmän yhteistä päätöksentekoa ja enemmän kansallista. Sipilän reaktiivinen ja insinöörimäisesti ongelma kerrallaan etenevä EU-politiikka puolestaan jättää aloitteen muille. EU:n tulevaisuuden kehityksen suhteen suuri kysymys on, mitkä ryhmät unionissa ovat aloitteellisia.

Kansainvälinen oikeus

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta keskeinen kansainvälisoikeudellinen sisältö tiivistyy YK:n peruskirjaan, jota voidaan pitää nykyisen valtiokeskeisen järjestyksen perustana. Valtion alueellinen ja poliittinen koskemattomuus ovat tuossa peruskirjassa määritettyjä lähtökohtia, joita YK:n jäsenvaltioiden tulisi noudattaa. Venäjän toimeenpanema Krimin miehitys on laajasti tuomittu kansainvälisen oikeuden vastaisena toimintana, sillä siinä rikottiin juuri näitä keskeisimpiä periaatteita.

Suomelle kansainvälisen oikeuden ja yhteisten ”pelisääntöjen” noudattaminen on perinteisesti ollut yksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivistä. Helsingin ETY-prosessin isäntämaana Suomella on myös historiansa Euroopan turvallisuusjärjestyksen rakentamisessa. Juuri ETYK/ETYJ:n periaatteita on Suomessa korostettu myös kylmän sodan jälkeen, ja järjestön roolin vahvistamista on vaadittu niin Georgian kuin Ukrainan sodankin yhteydessä.

Huolestuttavaa Suomen ja muun Euroopan kannalta on Venäjän suhtautuminen kansainvälisen oikeuden periaatteisiin. Valtioiden itsemääräämisoikeudesta vahvasti huolta kantanut Venäjä ei näe omaa toimintaansa Ukrainassa näiden periaatteiden vastaisena. Timo Koivurova on todennut, että ”ehkä pelottavinta Venäjän retoriikassa on, että se on alkanut välillä irtaantua sen perinteisestä kansainvälisen oikeuden perusteluista” ja ulottamaan toimintavaltaansa rajojensa ulkopuolelle.

Venäjän toiminnan taustalla vaikuttavia motiiveita on varmasti lukuisia, mutta kaksi kansainvälisen oikeuden ja turvallisuuden kannalta keskeistä liittyvät geopolitiikkaan. Entisen Neuvostoliiton alueen rajoista ja alueista ei vallitse sellaista yksimielisyyttä, jonka sekä Venäjä että itsenäistyneet entiset neuvostotasavallat voisivat hyväksyä. Pitkä rajakiista Viron kanssa tai sotatoimiksi eskaloituneet konfliktit Georgiassa ja Ukrainassa osoittavat, että Venäjä kärsii edelleen ”haamusärkyä” vanhoista neuvostorajoista.

Toisaalta Putinin valtakaudella Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan rooliaan kansainvälisen politiikan toimijana ja palauttamaan sitä kunnioitusta, jonka se Venäjällä vallitsevan näkemyksen mukaan kadotti Boris Jeltsinin aikana. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ongelmallista on, että Venäjä hakee tätä kunnioitusta perinteisen etupiiriajattelun ja voimapolitiikan keinoilla.

Aktiivisen vakauspolitiikan osalta Suomen rooli kansainvälisen oikeuden toteutumisen tukemisessa on rajallinen. Eri puheenvuoroissa on korostettu kansainvälisen yhteisön – eritoten ETYJ:n roolia Ukrainan kriisin ratkaisemisessa. Tulokset ovat kuitenkin olleet heikkoja. Kansainvälinen oikeus linkittyy myös EU-politiikkaan ja esimerkiksi pakotteisiin. Puheyhteyden ylläpitäminen Venäjän johtoon on tärkeää, mutta jos pääviesti, joka vierailuista välittyy on alistuminen Krimin miehitykseen ja Ukrainan itäosien sotatilaan, puolustaako Suomi silloin kansainvälistä oikeutta ja sen keskeisiä periaatteita?

 

2 responses to “Keikkuuko Niinistön nelijalkainen jakkara?

  1. Päivitysilmoitus: Yhteisen tilannekuvan äärellä - Politiikasta.fi·

  2. Päivitysilmoitus: Kulunut kevät, tuleva syksy | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s