Kirja-arvio: Washington ja Moskova napit vastakkain

1509501886

Yhdysvaltalainen raskaan sarjan Venäjä-tutkija Robert Legvold on kirjoittanut pari vuotta sitten ilmestyneen Foreign Affairs -artikkelinsa pohjalta kirjan, joka on raflaavasti otsikoitu paluuksi kylmään sotaan, Return to Cold War. The Ulkopolitistin lukijat ovat jo aiemmin saaneet osaksensa lukea kritiikkiä kylmä sota -analogioista (1 & 2). Legvoldinkaan kirja ei onnistu vakuuttamaan, että nykyinen Venäjän ja lännen välinen kriisi kannattaisi käsittää kylmänä sotana. Teoksessa on kuitenkin paljon sellaista, joka olisi hyvä ymmärtää myös Suomessa, vaikka Legvoldin teos kieltämättä jääkin hieman otsikkonsa vangiksi.

Minkälainen kirja Legvoldin uutuus on ja mitä se kertoo Yhdysvaltain ja Venäjän suhteista?

Kylmä sota – kun parempaakaan ei ole

Legvoldin kirjan keskiössä on siis yksi keskeisimmistä kansainvälisen politiikan bilateraalisuhteista: Washington–Moskova. Nykyiset, lähes totaalista konkurssia lähentelevät suhteet ovat kirjoittajan mukaan syntyneet aaltomaisesti, jossa 1990-alusta lähtien asteittaista suhteiden paranemista on seurannut aina askel uuteen pohjanoteeraukseen. Saman voidaan sanoa pätevän myös Euroopan unionin ja Venäjän suhteisiin, joita ei luonnollisesti voi katsoa täysin Yhdysvaltain ja Venäjän suhteista erillisenä.

Suhteita ovat hiertäneet muun muassa Naton toimet Kosovossa, Irakin sota, värivallankumoukset, Georgian sota, arabikevät ja viimeisenä Ukrainan sota ja Krimin anneksointi, ja paremmat hetket, kuten välitön 9/11:n jälkeinen aika ja Obaman yritys käynnistää ”Reset-politiikka”, ovat jääneet näiden ongelmien jalkoihin. Legvold näkee ongelmien ytimessä toimijoiden erilaiset käsitykset siitä, miten Euroopan tulevaisuus tulisi järjestää. Hän suomii sekä länttä että Venäjää siitä, että julkilausumista huolimatta kummallakaan osapuolella ei ollut halua saada aikaan kattavaa eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää.

Ajatuskulku, jonka johdosta Legvold päätyy kutsumaan nykyistä Yhdysvallat–Venäjä-vastakkainasettelua kylmäksi sodaksi on kuitenkin ongelmallinen. Hän nimittäin automaattisesti kääntää katseensa historiaan selittääkseen Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden nykyistä tolaa mutta ei perustele, miksi nykyisille heikoille suhteille pitää edes yrittää etsiä historiallista vertauskohtaa. Koska nykyinen vastakkainasettelu ei ole uusi ”suuri peli” (the Great Game) eikä pitkittynyt (enduring rivalry) tai strateginen kamppailu (strategic rivalry), on sen oltava uusi kylmä sota, joka kieltämättä esitetyistä vaihtoehdoista on sopivin kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta.

Osoittaakseen, että kyseessä on kylmä sota, kirjoittaja muodostaa viisi hieman mielivaltaiselta kalskahtavaa kylmän sodan kriteeriä:

1. Vastakkainsasettelu nähdään puhtaasti toisen syynä.

2. Yhteisiä kantoja ei konfliktin osapuolten välillä etsitä.

3. Osapuolet olettavat konfliktin loppuvan vain silloin kuin toinen osapuoli romahtaa tai muuttuu perusteellisesti.

4. Yhteisymmärrys voi olla vain taktista ja täten hetkellistä.

5. Yhteistyö on vahvasti lokeroitua, konflikti taasen on kaikki alueet kattavaa.

Vähemmän yllättäen nämä kriteerit soveltuvat nykyisiin Yhdysvaltain ja Venäjän suhteisiin. Kyseessä on siis uusi kylmä sota.

Legvold myös päättää pohtia, mitä vanha kylmä sota voi opettaa meille uudesta kylmästä sodasta, mikä lopulta enemmän hämmentää kuin valaisee lukijaa. Tällä kertaa alkuperäinen kylmä sota onkin huomattavasti perinteisemmin kriteerein (kamppailu yhteiskuntajärjestelmien välillä, turvallisuusdilemma) määritelty. Kirjan ongelma onkin, että Legvold puhuu sekaisin kylmästä sodasta (cold war) ja Kylmästä Sodasta (Cold War), mikä jättää arvailun varaan, onko kylmä sota hänelle enemmän teoreettinen konsepti vai spesifi historiallinen aikakausi, jonka piirteet ovat palanneet Washingtonin ja Moskovan suhteisiin.

Legvoldin ansioksi pitää lukea se, että hän tuo esiin myös tukun vasta-argumentteja sille, miksi kyseessä ei ole uusi kylmä sota, ja että hän tunnustaa, että merkkittäviäkin eroja löytyy. Argumentit eivät kuitenkaan kirjoittajan mukaan horjuta hänen väitettään uudesta kylmästä sodasta, vaikka lukija voi hyvinkin tulla toiseen johtopäätökseen. Ovathan ne melko vakuuttavia: Nykyinen Yhdysvaltain ja Venäjän kamppailu ei ole globaalin politiikan järjestävä periaate (ordering principle), eikä se määritä esimerkiksi Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa samalla tavoin, mitä originaali kylmä sota teki. Kyseessä ei ole myöskään globaali ideologinen kamppailu siitä, miten moderni teollistunut yhteiskunta tulisi järjestää, eikä ydinsodan varjo lymyä taustalla läheskään niin vahvana kuin kylmän sodan kuumimpina aikoina. Kaiken lisäksi Yhdysvaltain ja Venäjän välillä vallitsee mittava epäsymmetria, jossa Venäjä on Yhdysvaltoja huomattavasti heikompi toimija. Jonkinlaista symmetriaa on nähtävissä lähinnä ydinaseiden saralla. Hieman huvittavaa onkin se, että ellei Legvold olisi itse muodostanut omia kriteerejään kylmälle sodalle, esiintuodut vasta-argumentit heikentäisivät aika vahvasti kirjan teesiä uudesta kylmästä sodasta.

Suhde ei ole yhdentekevä

Vaikka analogiaosastolla kirja ei vakuuta, Legvold onnistuu teoksessaan kuitenkin osoittamaan, että Washingtonin ja Moskovan suhde on globaalisti tärkeä. Yhdysvaltalaisena Venäjä-osaajana hän poteekin välirikosta selkeää tuskaa, mikä toisaalta saattaa saada bilateraalisuhteen näyttämään tärkeämmältä, kuin miltä se esimerkiksi Washingtonissa näyttää.

Kuten tiedetään, Yhdysvallat ja Venäjä ovat kaksi merkittävintä ydinasevaltaa, joiden yhteistyötä ja johtajuutta tarvittaisiin ydinaseteknologian ottaessa uusia harppauksia ja joiden suhteilla on merkitystä eri aseriisuntaregiimeille kuten INF-sopimukselle. Molemmat valtiot ovat myös kyvykkäitä toimijoita kyberrintamalla, jossa välirikko heijastuu läpinäkyvyyden ja luottamuksen puutteena. Vaarassa on myös arktisen alueen tulevaisuus jännitteistä vapaana alueena.

Missään muualla suhteiden ajautuminen karille ei manifestoidu yhtä voimakkaasti kuin Euroopan turvallisuudessa, jossa on, Legvoldia osittain myötäillen, palattu kylmän sodan ajalta tuttuun sotilaalliseen pattitilanteeseen Euroopan tulevaisuudesta. Kuten on jo todettu, ydinkysymyksenä on kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestyksen kohtalo ja sen mahdollinen laajeneminen uusin maihin kuten Ukrainaan, Georgiaan ja Balkanille.

Miten eteenpäin?

Legvold ei ole optimisti, mitä tulee toiveisiin Washingtonin ja Moskovan suhteiden paranemisesta. Hän on sitä mieltä, että nykyinen Venäjän hallinto voi hyvin olla sellainen, jonka kanssa yhteistyö ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Hänen mukaansa tämä selviää vain ja ainoastaan yrittämällä. Vastuuta yrittämisestä hän siirtää Yhdysvalloille sen ollessa toimijoista vahvempi ja täten kykenevä kokeilemaan eri mahdollisuuksia.

Kirjoittaja ehdottaa, että osapuolten tulisi alkaa hahmottaa suhteitaan strategisesti ja sitä myöten yrittää integroita lyhemmän aikavälin politiikkatavoitteet osaksi isompaa strategista kehystä. Hän kehottaa osapuolia strategiseen dialogiin muun muassa konventionaalisen sotilaallisen sijoittamisen suhteen ja pohtii, josko yhteisiä intressejä voisi löytyä Aasian ja Tyynenmeren turvallisuuden takaamisessa. Legvoldin mukaan tärkein osa yhteistä strategista visiota on kuitenkin ratkaisun löytäminen entisen Neuvostoliiton alueen tulevaisuudelle. Kaikki kuitenkin lähtee välittömien ongelmien ratkaisemisesta. Hieman yllättäen hän esimerkiksi ehdottaa, että länsi luopuisi Venäjä-sanktioista ja siirtäisi painopistettä Ukrainan tukemiseen, myös sotilaallisella sektorilla.

Legvold ei kuitenkaan juuri tuo esiin uskottavia insentiivejä, jotka mahdollisesti veisivät Yhdysvaltoja ja Venäjää yhteistyön suuntaan. Hänenkin loppupäätelmänsä on lopulta varsin synkkä; vaikka joissain asioissa päästäisiinkin yhteistyön makuun, epäluottamus toimijoiden välillä säilyy. Legvold päättääkin kirjansa toiveeseen, että maiden sisältä alkaisi nousta ääniä, jotka yhtäältä olisivat itsekriittisiä ja jotka toisaalta ymmärtäisivät, että jos vastakkainasettelu jatkuu, se voi johtaa vielä nykyistä ikävämpiin kehityskulkuihin.

Robert Legvold (2016): Return to Cold War. Cambridge: Polity Press.

One response to “Kirja-arvio: Washington ja Moskova napit vastakkain

  1. Päivitysilmoitus: Kulunut kevät, tuleva syksy | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s